Ne sanat

Viikonloppuna pienemmät sisarukseni olivat kylässä ja hampaita pestessä, pikkusiskoni totesi "mä haluisin et nää solisluut näkyis enemmän". Voi rakas sisko, niiden ei sinun ikäiselläsi tarvitse näkyä ollenkaan. Ja sitä paitsi, joillain ne ei edes näy niin helposti, vaikka olisi sopivan kokoinen, niin kuin sinulla ja minulla. Solisluut ovat osa ihmisen rakennetta ja kaikki poikkeavat jollain tavalla toisistaan tämänkin asian suhteen. Itse olen aina ollut jokseenkin kriittinen ulkonäöstäni. Kaikki johtuu ja alkoi siitä, kun yläasteella yksi poika tuomitsi minut pitsanaamaksi. Se ehkä ei näkynyt ulospäin kolahtavan ollenkaan, mutta henkisesti se tuntui pahalta. 

Kahdeksannella luokalla ihoni alkoi mennä huonompaan kuntoon. Pari paikallisvoidetta hillitsi tilannetta hetkellisesti, mutta aina se kukkapelto tuntui kuitenkin puhkeavan uudestaan kasvoille. Yhdeksännen ja lukion vaihteessa sain e-pillerit ja niiden avulla iho pysyi melko hyvänä lähes lukion läpi, kunnes ne oli lopetettava henkisen hyvinvoinnin kannalta. Ja ei aikaakaan, kun siinä sitä sitten taas oltiin, ruusupelto kasvoilla. Ei auttanut akneiholle tarkoitetut puhdistusemulsiot ja -geelit, kasvohoidot, ruokavaliomuutokset eikä lopulta paikallisvoiteetkaan. Viimein aloin kääntyä siihen suunnitelmaan, että jostain on näytettävä hyvältä, jos ei kasvot miellytä. 

Noin pari vuotta sitten aloin käymään juoksulenkeillä, koska kuulin sen polttavan rasvaa hyvin. Jätin ruokavaliosta pois hiilarit lähes kokonaan, koska piti laihtua. Ruokarytmiini kuului tuolloin aamupala, lounas ja päivällinen. Välipalaa vain jos oli järkyttävä nälkä, mutta pienessä nälässä piti pystyä olemaan. Lihakset ei paljoa kehittynyt, vaikka koitin treenata, ei ihmekään... Olin kymmenen kilsan lenkin jälkeen ihan rikki ja joskus päätä särki niin julmetusti, että painuin pimeeseen huoneeseen nukkumaan. Olin usein kireällä tuulella ja hermostuin herkästi ja stressistä se kukinto kasvoilla vasta yltyikin. 

Sitten sain ne. Kauan harkitut lääkkeet, jotka häätäisivät ne ikävät jo lähes seitsemän vuotta minua piinanneet rumat näppylät pois. Söin noin kahdeksan kuukauden kuurin ja se näkyi auttavan. Viime vuoden lopusta alkaen kasvoni ovat tulleet uudestaan esille ja mieli rauhoittunut. Aloin syömään normaalisti ja nykyään en ole enää niin kriittinen vartalonikaan suhteen. Saan herkutella, sopivasti. Sopusuhtaisena täytyy kuitenkin pysyä. Mutta jos mennään kavereiden kanssa kahville, voin ottaa leivoksen eikä tarvitse vesi kielellä masentuneena todeta "olen dieetillä". Jaksan paremmin ja tunnen oloni onnellisemmaksi tällä hetkellä.

Ajatella, että eihän mun olis tarvinnut mitään dieettiä missään vaiheessa edes pitää, olen 174cm pitkä ja suurin painoni on ollut 75kiloa. Hulluuden aikana, ilman hiilareita pakko-mennä lenkille-vaiheen seurauksena painoin "parhaimmillani" 63 kiloa. Eipä ihme etten jaksanut. 

Mutta mikä siinä on, että joidenkin on vaikea hyväksyä itseään sellaisena kuin on? Mikä sitä aiheuttaa ja mikä siihen voisi auttaa? Mun kohdalla suurin tekijä on ollut ne tietyt sanat toisen suusta, jolloin tunsin itseni rumaksi ja joka myöhemmin on vaikuttanut mun mielentilaan ja idioottimaiseen treenaamiseen, missä ei ollut päätä eikä häntää.

Nyt omana ittenäni tunnen itseni paljon tyytyväisemmäksi ja murheettomammaksi ja toivon, että mun pieni sisko, vasta 11-vuotias ei kokisi minkään näköisiä paineita ulkonäöstään. Täysin sopivan kokoinen ikäisekseen, liikuntaa harrastava, sosiaalinen ja iloinen, pienellä pippurilla höystetty tyttö. Musta vaan kuulosti niin hurjalle nuo viittaukset siihen, miten olis kiva jos ne solisluut näkyis. Ei kultapieni, sinä olet sopiva ja rakas juuri sellaisena kuin olet.

    ♥

Olkaa tarkkoja sanojenne kanssa, ja ei koske pelkästään kaikkia muita vaan myös minua. Ne voi oikeasti vahingoittaa toisen mielen, vaikka se ei siltä ulospäin näyttäisikään. Onneksi vanhemmaksi tullessa ihminen viisastuu ja asiat osataan laittaa jo hyvin pitkälti niihin oikeisiin tärkeysjärjestyksiin. 

-Jenna

Hampaat ja näyttely. Onnistumien.

Viimeiset viikot ovat olleet hyvin kiireisiä. Töissä ollut tapahtumia järjestettävänä ja kuviot tsekattu ennen syysloman alkua. Niin, ja tämä loma siis loppui eilen ja tänään taas takaisin kahvin tuoksuisessa opehuoneessa. Menneet viikot ovat olleet sekä hieman huolestuttavia että palkitsevia.

Jo pentua hakiessa kasvattajalta tuli neuvo, että kannattaa sitten tarkkailla hampaita tarkasti kun alkavat vaihtumaan. On meinaa melko yleistä, että pienemmillä ja ilmeisesti kapeampi kuonoisilla roduilla, ei kaikki maitohampit noin vain irtoakaan itsestään ja silloin on käännyttävä eläinlääkärin puoleen. Yks kerrallaan Onnilla putoili etuhampaat, ylhäältä sekä alhaalta, sit alakulmurit ja kohta poskihampaat lähti vuorotellen. Välillä niitä löytyi kylppärin lattialta ja sohvalta, joitain hampaita ei löytynyt mistään, eli päätyivät ilmeisesti sinne kuuluisaan Onnin vatsalaukkuun... Mutta, ne helkkarin yläkulmurit. Pysyvä hammas alkanut jo kasvaa tilalle ja mokomat edelleen kiinni. Hetken ajattelin, että lähteekö se hampaan juuri jostain aivoista asti kun eivät hievahtaneetkaan. Luuri käteen ja soitto Klaukkalan Taikatassuun, mistä saa aina ystävällistä ja mukavaa palvelua. Kokeiltiin ensin, että osaisivatko he kuvien perusteella todeta hampaiden tilannetta. En malttanut odottaa vastausta, koska näytti että pysyvät hampaat ne vaan kasvaa ja kasvaa ja maitohammas edelleen kiinni kuin naulattu. 

Soitin taas ja painotin, että meillä on tulossa näyttely ja mikäli hammas on poistettava, emme voi osallistua 28 päivän karanteenin takia ja siitä tulee ilmoittaa etukäteen. Minua ei kiinnostanut kuin se, ettei Onnille tule purentavirhettä, sit vaikka jää näyttely väliin tässä kuussa. Saatiin samalle illalle aika kun soitin, mahtavaa. Ja huh, onneksi tohtori kertoi, että Onnilla ollut pentuna jo loistava purenta ja tilaa ollut maitohampaille, joten sovittiin leikkausaika näyttelystä heti seuraavale päivälle. Lääkäri totesi myös, että kun ne ei ole irtoamisen merkkejä näyttänyt, ei ne myöskään irtoa ilman kirurgista toimenpidettä. 

Viikko meni ja pyörähdettiin Porissa. Tultiin kotiin sunnuntaina illalla reissusta ja pienessä paluuhäsellyksessä kotona Roope tulee ja kysyy mikä hammas tää on? Ööö... SE ON KULMAHAMMAS! Kurkkasin vielä Onnin suuhun. Kyllä, toinen yläkulmuri irtosi sittenkin! Ja uskotteko, seuraavana päivänä toinen vetoleikin yhteydessä! Mikä helpotus. Nyt tulevat pysyvät hampaat saavat rauhassa kasvaa paikalleen. Jihuu!

Niin, ja nyt monet pehmolelut ovat saaneet pientä väriä pintaan...

No, mennään niistä hampaista ja jännittävistä hetkistä niihin palkitseviin tapahtumiin. 

Kun etsin puudelipentua, painotin, etten olisi kiinnostunut näyttelystä koiran kanssa. Tässä kohtaan voisi todeta never say never. Pienestä pennusta asti kävelylenkeillä treenailin pieniä kymmenen metrin pätkiä ns. näyttelykävelyä. Siitäkö mä sitten innostuin, Onni meinaa kipitti niin kivasti. Yhtäkkiä me oltiinki mätsärissä. Ekassa ei sijoituttu, toisessa oltiin paria parempi ja kolmannessa jälleen paria parempi ja pienten pentujen kolmas! Sit olikin jo aika valmistautua Lahden EPN:ään (Epävirallinen Pentu Näyttely). Viikkoa ennen käytiin kasvattajan luona trimmauksessa. Täytyy kyllä sanoa, että Onnin kasvattaja on huippu. Niin vieraanvarainen ja mukava! Sinne seuraavan kerran taas joulukuun alussa trimmattavaksi näyttelyä varten.

Rakas pieni mieheni Onni, Bebella's Magic Of Dream.

Tosiaan eilen sunnuntaina oltiin Onnin kanssa ensimmäistä kertaa näyttelyssä Lahdessa. Oli muuten jännää ja perhosia massu täynnä. En ole koskaan ollut näyttelyssä koiran kanssa, muutaman kerran ollut katsomassa. Missään vaiheessa en kuitenkaan stressannut mistään, vaan mieli oli vireä ja asenteellinen. Pientä puunausta ennen kehiin menoa, turkin leikkelyä ja kampausta. Moni juorujen mukaan on sitä mieltä, että hullujen hommaa... No mutta onhan se ehkä vähän. Raahataan koko omaisuus mukaan paikanpäälle ja pystytetään puudelileiri. 

Onnin näyttelytaluttimen teki jälleen käsityönä Minna Isosomppi, täällä hänen kotisivunsa.

Onni rakas oli VSP eli vastakkaisen sukupuolen paras ja sai kunnia palkinnon eli KP:n! Tuomari totesi, että oltais voitu olla ROPpikin (rotunsa paras). Mutta mä olin niiiiiin tyytyväinen ja onnellinen meidän tulokseen! Saatiin kehuja, että oltiin upea pari! 

Tähän touhuun panostaa niin täysillä ja ollaan meiningissä mukana, että muut huolet tai stressi unohtuu ihan täysin. Nyt pieni tauko ja seuraava näyttely Helsingissä Messukeskuksessa. 

Onni. Pieni energiapakkaus. ❤

Mukavaa viikon alkua! Ja Halloweenin odotusta!

-Jenna

KingKong ja ruoka

Ruoka on se juttu. Ei siis vain mun mielestä vaan myös Onnin. Pentuna kun se tänne muutti, kaikki maasta kelpas. Tupakantumpit, nuuskapussit, ja kaikki muu roska sekä puun lehdet. Onneks ollaan päästy eroon tuosta ihmisen aiheuttamasta roskasta. Sillon tällön tuulen puuskan mukana lehdet on kuitenkin tosi nastajuttu ja niitä pitää jahdata. Mun mielestä se on ihan okei, onhan Onni vasta 4,5kk ja mieleltään täysin lapsi. Pihaistutusten kuorikatteetkin joskus päätyvät villapöksyn suuhun. Niitä en kuitenkaan salli, voivat sisältää lannoitteita. Onni tiedostaa myös itse hyvin, mikä on väärin ja mikä oikein. Tiputtaa itse kielletyn palan suusta kun lähestyn ja jatkaa matkaa ikään kuin mitään ei olis tapahtunutkaan.

Onneks tälle karvapallerolle maistuu myös oikea ruoka. Oon kuullu sanontoja, että villakoirat olisivat nirsoja usein ruuan suhteen. Ei  päde (vielä) Onniin. Sille kelpaa meinaan lähes kaikki ruoka ja herkut. Voitte vaan kuvitella, miten salamana se on paikalla kun avaan laatikon, joka on pullollaan sen herkkuja ja muita tarvikkeita. Se tunnistaa myös kun sen nappulaboksin kannen avaa. Huhut kertoo myös, että jotkut koirat tunnistavat jääkaapinoven raottamisen. Ehdollistaminen. Sitähän se on. Tietystä äänestä seuraa jotain kivaa, kuten namipala. Ja meillä tuo metalliboksin avaaminen on se ääni, jolloin Onni tietää saavansa ruokaa. 

Saatiin kasvattajan mukana pussi ruokaa, jota hän syöttää omille koirilleen ja pennuille kun ovat valmiita kiinteeseen ruokaan. Ollaa pysytty samalla linjalla. Ps. Onni tuli ihmettelemään kuvaustilannetta... :)

Tää boksi on kätevä. Sopii sisustukseen ja sinne mahtuu koko pussi kerralla.

Pikkuhiljaa olen lyhentänyt nappuloiden pehmenemisaikaa vedessä. Aiemmin kun Onni oli ihan vauva, pidin nappuloita jopa yön yli. Muutoin puolesta tunnista pariin tuntiin. Nykyään 5-20 minuuttia riittää, jotta nappulat saavat vähän pehmeämmän pinnan. 

Onnin kanssa treenailtin heti ekan kotiutumisviikon jälkeen yksinoloa. Ensin ihan niin, että menin vessaan ja olin siellä 30 sekuntia. Ulos piti tulla ennen kuin pentu hätääntyy (jota Onni ei koskaan tehnytkään) ja hössöttää ei saanut tullessaan "piilosta". Tein näin useasti päivässä. Pikkuhiljaa aloin pidentämään aikaa. Vein roskia, kävin lähikaupassa, jolloin villapöksy sai hengailla yksin kotona 5-15 minuuttia. Kohta piti mennä takaisin töihin ja Onni olikin vasta 9-viikkoiseina muutamia tunteja yksin. 

Tärkeää on, että koiralla on virikkeitä yksin ollessaan. Tylsistyneenä yleensä keksitään just niitä kivoja ylläreitä mamille, kun se tulee töistä. Ollaan melko helpolla päästy. Vain yksi kenkä on hetkellisesti ollut Onnin vallan alla ja sai pieniä nirhaumia sisäpuolelle. Muuten Onni ei ole syönyt yhden yhtä johtoa tai tuhonnut muita paikkoja. Jätän Onnille aina jotain tekemistä siksi aikaa kun on yksin kotona.

Kongi on erittäin hyvä keksintö. Sitä voi käyttää vaikka miten. Itse heitän ekana Kongin sisään kovia (ruoka)nappuloita ja suuaukolle märkäruokaa. Pakastimeen kymmeneksi minuutiksi tai vaikka vuorokaudeksi. Onni pomppii aina innoissaan kun annan tän sille ennen lähtöä. Saman tien se jää ratkaisemaan, miten saa kaiken herkun ulos. Meiltä löytyy kaksi tälläistä, punainen pienempi ja isompi sininen. Näitä Kong aktivointileluja löytyy mm. kolmea eri tyyppiä. Kong Classic (S-XXL), Kong Puppy (S-M) ja Kong Extreme (M-XXL). Classicia ja Puppya löytyy eri väreissä ainakin. Eroa noissa kahdessa muussa verrattuna Extremeen on se, että Extreme on huomattavasti kovempaa materiaalia.

Mustin ja Mirrin kotisivuilla (kongit) kuvaillaan esimerkiksi Kong Puppya seuraavalla tavalla: "Puppy Kongit tuovat iloa ja virikkeitä koirasi ensimmäisiin kuukausiin. Puppy Kongien materiaali on hieman pehmeämpää kuin tavallisten, joten pentusi pureskelee sitä mielellään myös hieman kipeillä ikenillä. Täytä lelu turvotetulla nappulalla, märkäruoalla tai jollain muulla herkullisella. Pentusi saa mukavia virikkeitä, ja sallittua tekemistä mihin purkaa energiaansa." Kannattaa käydä tutustumassa. Extreme Kongistakin mainitaan, että se lieventää eroahdistusta ja kyseinen lelu on käytössä mm. poliisi- ja huumekoirilla sekä armeijoissa.

Viikonloppu alotettiin naapureiden kanssa laiskalla pakastepitsa illallisella. Aina ei tarvitse pöydän olla täynnä itsetehtyä gourmetruokaa ja viiniä tarjolla. Seuralla on merkitystä ja mun mielestä meillä on ihan mahtavat naapurit. 

Naapureiden pieni Lilliputti. Puolivuotias russeli. <3

Ennen viikonloppua leivottiin murun kanssa sämpylöitä ja tuli muuten hyviä. 

Perjantai, lauantai ja sunnuntai meni taas supernopeesti. Huomenna taas arki jatkuu.

-Jenna