Jostain on tingittävä

Joskus tulee vastaan tilanteita, joissa täytyy miettiä mikä on tärkeintä. Ja etenkin näin opiskelijana täytyy suunnitella mihin saldo riittää. Lukioaikoina, kun kesätöistä tullut kolmi (ehkä joskus neli) numeroinen luku rapsahti tililleni, suuntasin ostokseskukseen ja ostin sen mikä tuntui just sillä hetkellä kivalta. Nykyään olen kriittisempi ja harkitsen tarkemmin ostoksiani. Jos vähänkään tulee esimerkiksi jonkin rievun kohdalla tunne ihan kiva, jätän vaatekappaleen niille sijoilleen. Kaikkeahan sitä tarttis, mutta onneksi vanheneminen tuo mukanaan myös järkeä. 

Nykyään oon huomannut yhden asian, joka vaikuttaa suurella tavalla mun onnellisuuteen. Ruoka. Ja tänään selkä vinossa kun kangaskassissa ruokaostoksiani kotiin roudasin, ajattelin samalla, etten malta odottaa iltapalaa. Bongasin meinaan eilen Fazersuomi instagramtililtä ihania avocadoleipiä, jotka oli loihtinut @soppahanna ja näitä superhyvän näköisiä leipiä luvassa mulle tänään, nam!

Kun kurkistaa mun menneisyyteen urheilun parissa, näätte mut treenaamassa jalkapalloa 6-9 kertaa viikossa. Sen seurauksena päälle on jäänyt jonkin sortin aktiivisuusmoodi ja liikkuva ihminen tarvitsee ravintoa, jotta jaksaa päivän askareet läpi. Tällä hetkellä mulla kertyy myös lähes päivittäin kymmenen kilsaa kävelymittariin. Panostankin nykyään mieluummin ruokaan kuin materiaaliin, sillä omalla kohdallani pätee se, että hyvin ja vähän "laadukkaammin" syöneenä jaksan paremmin ja olen pirteämpi. Ehdottomasti päivän paras ateria on aamupala ja siitä pitää nauttia. 

Ja enkä pelkästään panosta ruokaan vaan myös siihen mitä syön. Kai sillä on jotakin henkistä vaikutusta kun tietää syövänsä terveellisemmin. En voisi kuvitellakaan syöväni makaroonilaatikkoa tai tonnikalaa ja raejuustoa, saatika jotain valmisruokia pitkin viikkoa... Onneksi saan yliopsitolla arkisin maittavan ja tuhdin lounaan, joten päivällinen tai joskus yhdistetty iltapala/päivällinen voi olla astetta kevyempi. 

Niin. Ja mä en pidä mitään herkkulakkoja, enää koskaan. Joskus täytyy saada nauttia ajankohtaisista juhlaherkuista ja pidän myös luvallisen karkkipäivän kerran viikkoon. Olen oppinut, että liian rajoitteinen ja kriittinen kaloreiden seurailu vaan stressaa mua entistä enemmän. Noin vuoden verran olen nyt pysynyt samalla ruokalinjalla ja koen itseni sopivaksi.

Mutta onko mun vaikea olla shoppailematta muuta kuin ruokaa? Jos raha kasvais puussa, kipittäisin oitis Vaasan Aukiaan ja ostaisin Canada Goosen takin. Haluaisin myös Peakin takin ja uuden laukun jonka saa vartalon yli. Uudet nilkkuritkin tarttis, mutta tän talven pärjään vanhoilla. Tottakai sitä haluaa ja haaveilee kaikesta. Mutta kun se raha ei kasva puussa eikä sitä ilmaiseksi tilille liikaa tule. Asioiden eteen on tehtävä töitä. Tämän hetken suunnitelmat on ensin valmistua kandiksi ja sitten maisteriksi. Olen myös pyöritellyt ajatusta kauan haaveilemastani vaihto-oppilaslukukaudesta ja tullut siihen tulokseen, (mikäli kaikki loksahtavat paikoilleen) että suorittaisin sen maisteriopintojeni aikana. Valmistuttua tietysti heti töiden metsästykseen ja myöhemmin tähtäimessä olisi väitellä itseni tohtoriksi. Katsotaan minne suunnitelmat vievät... :) Ehkä sitä rahaa vielä joskus ropisee tilille ajoittain niin, että voin ostaa vähän rennommin uusia juttuja. Ja voidaan lähteä extempore miehen kanssa kaupunkilomalle Roomaan.

Ihanaa alkanutta viikkoa!

-Jenna

Kaksi (ero)ahdistunutta?

"Intuitiivinen Rapu kätkee kovan kuorensa alle äärimmäisen herkän ja tunteellisen ytimen. Rapu on omistushaluinen ja ottaa tiukan saksiotteen rakkaistaan..."

Nuo kaks edellistä lausetta kuvastaa mun luonteenpiirteitä erinomaisesti. Tammikuun alussa muutin Onnin kanssa Vaasaan kevääksi opiskelemaan. Ajattelin, että ei tässä mitään. Kaikki hyvin. Pääsen murun luokse Vantaalle ja hän on tulossa käymään täällä ja lisäksi päästään viettämään yhteistä aikaa reilu viikon ajan, sillä hiihtolomareissu Ylläkselle häämöttää. Mutta koska olen "äärimmäisen herkkä" ajattelen kaiken tämän ohella, miten Onni muuttoon suhtautuu ja onko tää nyt sille ihan hirveä sokki kun ei isi ja äiti olekaan saman katon alla ja mä vielä kehtaan lähteä päiviksi yliopistolle. 

Pyysin hyvää kaveriani kuuntelemaan kun olin luennoilla, että kuuluuko kämpästä mitään. Ja voitte vaan arvata, minkä romahduksen koin, kun kuulin Onnin haukkuvan lähes koko päivän yksin ollessaan. Ei. Mitä mä olen tehnyt väärin? Vantaalla ei ollut yksin jäämisen kanssa ongelmia, valvontalaitteiden perusteella villapöksy hetken itki meidän perään kun miehen kanssa lähdettiin töihin, mutta meni loppupäiväksi sohvalle/matolle nukkumaan. Eikä haukkunut kertaakaan... Onni on ensimmäinen koira ja en tiennyt, että muuttaessa koira kannattaa opettaa uudestaan yksin oloon. Onni ehti tutustumaan uuteen kämppään muutaman päivän, kunnes lähdin yliopistolle. Nyt siitä lähtien, kun eka luentopäivä koitti, karvalapsi on ulissut ja haukkunut mun perään. 

Kokeilin ensin Thundershirtiä. Ei ollut apua. Onneksi ko. tuotteessa on 45 päivän tyytyväisyystakuu. Kiikutin manttelin takaisin ja ostin tilalle Adaptil-haihduttimen. Lisäksi otin kokeiluun kuukaudeksi Digital Dogsitterin. Haihdutin oli saanut paljon hyviä arvosteluja ja toiminut moniin koiriin. Myös tämä Digital Dogsitter on auttanut eroahdistuneita koiria. No, eipä nämä näytä meillä kummoisemmin vaikuttavan Onniin. Yhtenä päivänä se kyllä oli 79% ajasta hiljaa, mutta oli löytänyt jonkin paperin palan ja pistänyt sen silpuksi... Naapureille kirjoitin heti lapun ilmoitustaululle tilanteesta ja että työstän sitä parhaillaan. Oveen oli myös jätettävä En-ole-kotona-lappu, sillä ikäväkseni kuulin valvontalaitteista jonkun käyneen rämpyttämässä ovikelloa, vaikka varmasti tajusi minun olevan poissa. Ikävä kyllä monet naapurit varmaan ajattelevat, ettei omistajaa kiinnosta. Päinvastoin. KUKAAN omistaja EI halua, että koira kärsisi minkään sortin ahdistuneisuudesta. 

Kaikkien noiden edellä mainittujen apujen lisäksi, selvitin, että koirat pitävät rutiineista ja yritän pitää päivien rutiinit lähes samoina. Ainakin aamut ja illat. Odotan myös innolla, että päästään Onnin kanssa keväällä kokeilemaan tokoa. Siinä sekä omistaja että koira saa aivojumppaa ja heidän välinen suhdekin paranee entisestään. Tää vois olla Onnille sopiva harrastus, sillä tyypissä riittää virtaa loputtomiin ja tämmönen aivojumppa tasapainottais sitä. Harjoitellaan myös joka päivä pienissä pätkissä sitä yksinoloa... 

Mutta ennen kaikkea, voiko tämä johtua myös Onnin iästä? Pienellä miehellä hormonit jyllää, sillä murkkuikä (8,5kk) on parhaillaan menossa. Oon huomannu Onnin käytöksessä muutenkin eroja entiseen. Joka ikinen kolkka ulkona täytyy merkata ja viime viikonloppuna ekaa kertaa ikinä nosti koipensa Murren Murkinassa Tammistossa. Siis sisätiloissa! Kaikki muiden koirien jättämät keltaiset läntit täytyy nuuhkia läpi antaumuksella ja jokainen vastaantuleva hurtta on entistä mielenkiintoisempi. 

Olen myös todennut muiden neuvojen pohjalta, että mun itsekin täytys suhtautua tähän muutokseen normaalisti. Koira kun aistii kaiken mitä ihminen henkisesti kokee... Mut onpa helppoa ihmiseltä, joka on erittäin tunteellinen ja huolehtii liikaa toisten hyvinvoinnista. Ja mä myönnän, mulla on ikävä Roopea joka asuu Vantaalla, joka päivä. Onneksi Vaasasta löytyy kavereita ja luennoilla saan ajatukset hetkeksi muualle. Täytyy varmaan alkaa tekemään jokapäiväisiä hengitysharjoitteluja.

Ehkä tämä tästä! Vinkkejä ja kokemuksia otetaan vastaan. 

Mukavaa alkanutta viikkoa!

-Jenna

Katsaus vuoteen 2016!

Vuosi 2016 on takana päin ja aika suunnata katseet tähän vuoteen. Viime vuosi oli melkoisen jännä, paljon tuskan, ilon ja rakkauden hetkiä täynnä. Alkuvuodesta mulla todettiin rasitusmurtuma, joka esti totaalisen liikkumisen vähintään kolmeksi kuukaudeksi ja sen jälkeen tuntuman mukainen urheilu. Muistan miten ahdistavaa oli, kun poikaystävä sulki oven perässään lähtiessään salille. Tuntui niin epäreilulta. Miltei vuosi siihenkin meni, että saatiin tämä rasitusmurtuma pois. Tai itseasiassa en ole vuoteen käynyt hölkkä/juoksu lenkeillä enkä edelleenkään uskalla, sillä joskus saattaa vielä tuntua pientä pistosta. Onneksi talven ajan juoksemisen sijaan pystyy harrastamaan muutakin, esimerkiski nivelille ystävällisempää liikuntaa, kuten hiihtämistä. Peruskoulun jälkeen asenteeni hiihtämistä kohtaan oli melkoisen pohjalla, sillä isä tyrkkäsi kainaloon äidin ylipitkät sukset, joilla ei päässyt lujaa. Nyt sain joululahjaksi rakkaalta uuden suksisetin sauvoineen päivineen! Vihdoin omat romppeet, jotka luistaa (niinkin hyvin, että perseelleni lensin alamäessä) ja millä on mukava suksia. 

Kesän jälkeen suurin mullistaja, pakko sanoa, meidän molempien elämässä oli Onni. Pieni musta kääpiövillakoira. Super energinen ja hurmaava pakkaus. Olin aivan tohkeissani ja odotin paljon suloisia ja mieltä lämmittäviä hetkiä. Noh, sanotaan näin, että ensimmäisten parin viikon aikana en kyennyt edes nauttimaan  Onnin kotiutumisesta, sillä hirveä huoli koko ajan siitä, onko pienellä kaikki hyvin. Ajoittain kävi mielessä, tuleeko tuosta rääpäleestä koskaan kunnon kansalaista... Ensimmäinen koira ja en tiennyt mitään pennun kasvattamisesta. Hetki toisensa jälkeen huomasin Onnin oppivan paljon asioita, nopeasti. Perus käskyt istu, maahan, tassu, villapöksy handlasi jo 10 viikon ikäisenä. Neljän kuukauden vanhana opittiin jo sisäsiistiksi. Johdonmukaisuutta ja kärsivällisyyttä sekä ystävän tukea tarpeen tullen tämäkin kouluttaminen vaatii. Onneksi minulla oli koirakriisihetkinä Minttu, rakas naapuri neuvonantajana. ♥

Vuoteen mahtui kaiken kaikkiaan paljon hetkiä perheen ja läheisten kanssa. Lautailua ja hiihtoa, saavutetut opintopisteet, työharjoittelu ruotsin opettajana sekä paljon muita hyviä hetkiä ja makuelämyksiä. Otetaan vielä kuvakatsaus viime vuoteen.

Nyt on aika aloittaa pakkailut ja lähteä taas alkuvuodeksi opiskelemaan. Haikeaa, sillä niin moni minulle tärkeä asia jää tänne Etelä-Suomeen. Onneksi Vaasassa on pari hyvää ystävää ja kavereita ja ONNEKSI Onnimanni tulee mukaan. ♥ Uusi vuosi tuokoon tullessaan jälleen paljon ilon hetkiä ja uusia haasteita. Alkuvuosi tulee olemaan toivottavsti jännittävä ja syksyllä tiedossa yliopiston vaihto Jyväskylään.

Hyvää alkanutta vuotta!

-Jenna