perjantai 16. joulukuuta 2016

Kuulumisia viime viikonlopulta!

Kauan odotettu "messari" on ohi. Osallistuttiin Onnin kanssa meidän toiseen pentunäyttelyyn, joka kesti kaksi päivää. Lauantain jälkeen mä hetken mietin, jaksaakohan tuo pieni puudeli vielä huomisen, eli sunnuntain. Onneksi kävi niin kuin toivoinkin. Onni oli todella reipas ja molempina aamuina kello kuusi innoissaan lähdössä mukaan, sunnuntaina ehkä jopa aavistuksen energisempi!

Ennen viikonloppua käytiin Onnin kasvattajan luona trimmauksessa Siilinjärvellä. On onni kun saa kasvattajalta näin hyvää tukea ja neuvoja! Suuret kiitokset korvaamattomalle Virpille! Matka Siilinjärvelle kesti mennen tullen yhtenään lähes yhdeksän tuntia. Mutta sillä dieselin hinnalla saa mukavemman reissun aikaan kun kävisin trimmauttamassa tuon nöpön täällä Vantaalla paikan päällä.

Lauantaina herätyskello soi varttia yli kuusi. Koira ulos, aamupala nassuun, meikki naamaan ja mekko päälle ja menoks. Mentiin junalla messukeskukseen. Melkonen matka Kivistöstä Pasilaan. Minä, koira (joka tahtoo tervehtiä kaikkia ja nuuskia joka kolkan...), suuri reppu, piknik tuomiset, retkituoli ja Onnin boksi. Kädestä ei puuttunut enää kuin lappu "Tarvitsen rahaa, koirani on vakavasti sairas".

Kasin pintaan saavuin paikanpäälle ja hetken hengähdin, kunnes oli aika viimeistellä Onnin turkki kehää varten. Meillä oli pienellä porukalla leiri pystyssä ja minä kipitin yläkertaan kympiltä pentukehiin. Onni pieni mies niin tomerana ja reippaana! Kauniisti ravasi edestakaisin ja ympyrää. Okei, kyllä pari pomppuakin taisi tulla, mutta niitä kuuluu pentukehässä näkyäkin. Tuomari ihastui pikku villiksen temperamenttiin ja asenteeseen. Onni oli paras urospentu rodustaan, mutta ROP (Rotunsa Paras) kehässä voiton vei ihastuttava pikkuinen narttupentu, jolla myös oli energiavarastot kohdillaan!

Lauantaina VSP & KP

Sunnuntaina taas kello oli soimassa kuudelta. Muuten sama kaava kuin lauantaina, mutta suhattiin taksilla messukeskukselle. Heh. Onneksi Onni lauantai-iltana nukkui paljon ja yönkin kuin tukki. Sunnuntaina aamulla taksissa sylissäkin vetäs nopeat tirsat. Ja siinäkös ne patterit latautukin. Pikkunen oli kyllä niin innoissaan ja energiaa täynnä ettei mitää rajaa! Turkin viimeistelyn jälkeen oli taas aika kipittää messukeskuksen yläkertaan ja astella pentukehiin. Ja niin Onni jälleen ainakin vastakkaisen sukupuolen paras. Jännitys tiivistyi. Oltiin samaisen nartun kanssa ROP kehässä ja niin siinä sitten kävi, nimittäin rakas Onnimanni oli ROP!! Jihuu!

Päästiin kokeilemaan ryhmäkehiä. Onnin menossa ei moitteita, hienosti kantoi itsensä. Ei saatu ryhmäkehässä sijoitusta kuitenkaan, mutta niin onnellinen aikaisemmista tuloksista ja ylipäätään siitä miten kivasti meillä meni. Ja tärkeintä tietenkin, että Onnillakin oli hauskaa. <3

Sunnuntaina ROP & KP

Viikonloppuun mahtui myös yksi kiva juttu. Olin tilannut Bestikseltä Onnille kokohaalarin talvea ja kurakelejä varten ja viimein se saapui perille! Löysin kyseisen firman facebookista, muiden suosittelemana ja puollan kyllä itsekin kyseistä yritystä! Huolellista ja siistiä jälkeä, asu on helppo pukea eikä karvat jää väliin. Puvun valmistajakin niin mukava ja antoi aina väli-informaatiota, missä mennään. Mä halusin Onnille asun vuoreksi lämpötikin, jotta kovemmillakin pakkasilla voi huoletta antaa pojan viipottaa menemään. Suosittelen tutustumaan firman kotisivuihin, mitä tuotteita ja palveluja he tarjoavat www.bestisasut.fi!:)






Lisäksi meillä on Onnille Rukkan töppöset. Pysyvät hyvin jalassa vetskarin ja tarran ansiosta ja nämäkin helppo laittaa jalkaan, pienen harjoittelun jälkeen. 

Ihanaa viikonloppua!

-Jenna


torstai 24. marraskuuta 2016

Mihin se ruokahalu katosi?

Jossain aikaisemmassa kirjoituksessa mainitsin, miten tuolle yhdelle villapöksylle ruoka maistuu. Tuntui että pieni pentu söi saman verran ruokaa mitä itse painoi. Huokailin helpotuksesta, kuullessani muiden tarinoita siitä, miten nirsoja heidän puudelinsa ovat. Tämä ei silloin koskenut minua ja Onnia. Ruokahalu oli, mutta eipä ole enää.

Onni on nyt kuusi ja puoli kuukautta, noin kolmekymmentä senttiä korkea ja neljä kiloa. Eli sopiva kääpiö ikäisekseen. Se hirmuinen syömäkone muuttui yhtäkkiä ruokahaluttomaksi. Miksi? Ensimmäinen ajatus tulee tietenkin mieleen, että sillä on jokin hätänä, kipeä tai vatsavaivoja. Onni on kuitenkin erittäin pirteä ja jaksanut käydä hyvin lenkeillä ja leikkiä tuttujen koirakavereiden kanssa ja herkut (tottakai...) maistuu. Ajattelin, että onko siitä nyt tullut nirppanokka, joka on ilmeisesti monen villakoiran tyypillinen piirre. Kerran heivasin nappuloiden sekaan jauhelihaa ja voitte vain arvata miten siinä kävi. Nappulat kupin ympärillä ja osa kupissa, mutta jauhelihat oli kummallisesti hävinneet...

Kysyin neuvoa tutulta, jolla on toyvillakoira. Heillä oli ollut ongelmia myös pennun syömisen kanssa. Tuli vinkki, että kannattaa kokeilla nappuloiden vaihtelua. Sama tylsä nappula saattaa kyllästyttää. Ohjeena tuli myös, että kannattaa kokeilla tiettyjä ruoka-aikoja. Tai että tarjotaan ruokaa säännöllisesti ja jos ei kelpaa, otetaan ruoka hetken kuluttua pois ja myöhemmin uusiksi. 

Lähdin seuraavana päivänä koiranruoka ostoksille. Tilauksessa on jo entuudestaan Hill'sin t/d kuivanappulaa, joka tutkitusti ehkäisee hammaskiven muodostumista. Täällä lisätietoa nappulasta. Poikkesin Mustiin & Mirriin. Olin ottanut selvää yhdestä uutuus tuotteesta ja kokeiluun halusin Nutriman Health Skin+ kuivanappulaa. Tuotetta kuvaillaan seuraavasti: "Holistinen, hypoallergeeninen ja funktionaalinen täysravinto on suunniteltu koirille, joilla on herkkä iho tai vaativa turkki. Se ei sisällä turhia täyteaineita, vaan se on valmistettu low grain -reseptillä, luonnollisista ja laadukkaista raaka-aineista, jotka hellivät koirasi ulkoista ja sisäistä hyvinvointia monipuolisesti. Kun koirasi saa ravinnostaan kaiken tarvitsemansa, se näkyy ulospäin elämänilona, voimana ja aktiivisuutena.". Eli pian meillä on Onnille kolmea eri kuivanappulaa tarjottavana. 

Lisäksi sain tältä samaiselta tutulta ehdotuksen, että kanankaula on heidän junnulle suurta herkkua. Okei, otetaan sitäkin kokeiluun. Kanankaulassa on vain luuta seassa, joten sitä ei suositella kuin kerran viikossa ja 1-3 kpl. Pyörähdin miehen ollessa sound bar ostoksilla Peten Koiratarvikkeessa. Mukaan nappasin MUSH B.A.R.F. 800 gramman kanankaula pussin sekä luuttomia kanapullia. Täällä voit käydä tutustumassa lisää heidän tuotteisiin. Ja mikä parasta, kyseessä on suomalainen perheyritys! Nämä ovat pakastettuja tuotteita. Kana- sekä ennestään meidän pakasteesta löytyvät Oscar mahapullat annan pääosin jäisinä. Kanankaulat sulatan ja annan sellasenaan täydennyksenä. Homma on aika sotkuista, joten kannattaa opettaa koira syömään tätä sanomalehden päällä. 


Nyt laitan vielä sekaisin näitä sekä entisiä nappuloita, jotta Onni tottuu uuteen. Sen jälkeen ajatuksena tarjota pelkästään tätä, Hill'siä tai Canagania.

Aloitin siis Onnin kanssa aikuisen koiran ruokarytmin. Peten Koiratarvikkeessa vinkattiin, että pentu on jo sen ikäinen, että kaksi annosta ruokaa päivässä riittää. Ja ruoka-annoksia voi pienentää. Onnin ruokahaluttomuuteen voi olla sekin yksinkertainen syy, ettei pentu enää kasva tai suurin kasvuvaihe on ohi, joten hänellä ei vain ole niin kova nälkä. 

Ekan päivän Onni vähän ihmetteli että mikä tää juttu on kun ei oo kuppi nappuloita täynnä 24/7 tarjolla. Kävi kuopimassa ruokakupin paikkaa. Täytyi kuitenkin pysyä lujana. Seuraavana päivänä Onni söikin aamulla kaiken kerralla ja illalla! Eiköhän me se ruokarytmi vielä täydelliseksi hiota ja Onni tottuu uuteen rutiiniin. 


Reipas pieni mies jaksoi kävellä hienosti reilu seitsemän kilometrin lenkin! Inhottaa vaan nää monen päivän saderumbat. Odotellaan saapuvaksi postissa Onnille mittatilauksena koko haalaria lämpötikillä. Siitä kirjoitan sitten, kun on testattu.

Mulla alkaa nyt vklp ja tänään suuntana Pori. Onni menee mummolle ja ukille hoitoon. ;)

-Jenna



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Isä, isi, iskä, pappa, faija...

Tänään on se päivä, kun juhlitaan isää. 

Jokaisen isä on varmasti jollain tapaa erilainen ja ainutlaatuinen. Mun isi on mulle erityinen monesta syystä. Vaikka on mun täydellisellä isillä yks huonokin puoli, kuten lyhytpinnaisuus, joka tosin on venytetty muiden sisarusten toimesta kestävämmäksi. Mutta silti, mun isi on panas.

Isi on mun alakouluajoilta saakka tukenut ja tsempannut, sekä koulun että futiksen kanssa. Joskus tsemppaaminen on ollut rakentavaa ja joskus ehkä vähän sellasta ei-niin-rakentavaa, mutta yleensä tähän on ollut myös oma tiedostamani löysyys ko. asian parissa. Eli mä oon todennäköisesti "lintsannut" jostain, mistä olen itse ollut vastuussa. Kaikista parhaiten mieleen jäi isin toteamus "Ei hitto sie olit paska, ihan hävetti olla siellä kentänlaidalla", kun yhden futismatsin aikana hölmöilin varmaan ainakin sata kertaa ja päästin varmaan längeistä maalin tai jotain muuta yhtä hienoa. Vaikka isi onkin sanonut asiat paikotellen suoraan, osaa se olla kilttikin ja parempaa tukea ja tsemppiä en ole muilta koskaan saanut. 

Seuraavaksi lyhyt paketti siitä, miks mun isi on panas: 

- Niin kuin aikaisemmin sanoin, isi on tukenut mua mun harrastusten parissa. Toin ala-asteen toisella luokalla lapun, missä kerättäisiin kasaan futisjengi 94-95 vuonna syntyneiden tyttöjen kesken. Isi myöntyi heti ja oli täysin mukana. Myös niinä vaikeina päätösaikoina, kun piti vaihtaa jengiä oman kehityksen kannalta, isi oli tukena kun valmentaja ja osa jengistä piti mua joukkuepetturina. 

- Isi on vienyt mua fyysisten loukkaantumisten takia lääkäriin. Nauranut, kun näki kuhmun mun otsalla tai kuvas tirskuen kun heräsin polvitähystyksestä.

- Isi on painostanut mua koulun kanssa ja asettanut mulle niitä rajoja, joista silloin olin erimieltä, mutta nykyään kiitollinen. Ei sitä koskaan tiedä, jos olisin saanut huidella menemään miten sattuu ja Wilmamerkinnöistä ei oltais kiinnostuttu. En olis välttämättä edes yliopistossa, kuka tietää?

- Isi on myös tarjonnut aina sitä rahallistakin tukea edelleen yliopistoaikoina tarpeellisiin asioihin, kuten ruoka, koulutarvikkeet ja kirjat. Tietää, että jos hätä tulee, ei kuole nälkään. Isi auttaa.

- Isille perhe on kaikki kaikessa. Lappireissut on aina parhaita kun koko perhe on ollut kasassa ja isi on heitelly mua lumikasaan tai tökannyt sauvalla mun yläpuolella olevaa puuta niin, että sain kaikki lumet niskaan. Ihan sairaan ärsyttävää (silloin). Mutta koska isi on savolainen, kävin poimimassa wikipediasta tähänkin faktat tiskiin "Kielteisenä piirteenä savolaisiin liitetään kierous, joskin Anne-Maria Nupposen väitöstutkimuksen mukaan kyseessä ei ole varsinainen petollisuus." Ja tähän lisäten, mun tyynyn alta löytyi joskus Toivon vaippa, huom. käytetty vaippa... Isi koettaa myös kaikin keinoin peleissä jujuttaa voittaakseen. 

 - Isi on osannut aina laittaa hyvää ruokaa.

- Ja isi rakastaa mun äitiä. 

Mun isi nauraa paljon ja on nimenomaan tuommonen kiero, mutta silti, sen ulkokuoren sisältä paljastuu maailman kiltein, välittävin, huolehtivin ja mahtavin isi. Se on opettanut mua nauramaan itselleen, kantamaan vastuun sekä vastaamaan itse teoista ja seuraamuksista. Isi pienistä onnistumisista saattaa joskus todeta, että "kyllähän tuo nyt pitäisikin osata" mutta jos saavuttaa jotain vähänkin suurempaa ja vaativampaa isi on innoissaan ja kannustaa eteenpäin!

Isi on tehnyt mun futisvuosista leikekirjaa ja päiväkotiajoilta mulle on parhaiten jäänyt mieleen, kun isi soitti mulle nukkumaan mennessä kitaraa ja lauloi Pelle Miljoona - Hyvää yötä maailma. Oikeasti elämäni parhaimpia hetkiä. 

Koska kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, tässä vielä kuvia mun isästä ja yhteisistä hetkistä:






 Koko perheen reissu Roomaan.

 Isi ja Onni.

Meidän isi, panas isi.


Hyvää isänpäivää isi, olet rakas! 

-Jenna


sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ne sanat

Viikonloppuna pienemmät sisarukseni olivat kylässä ja hampaita pestessä, pikkusiskoni totesi "mä haluisin et nää solisluut näkyis enemmän". Voi rakas sisko, niiden ei sinun ikäiselläsi tarvitse näkyä ollenkaan. Ja sitä paitsi, joillain ne ei edes näy niin helposti, vaikka olisi sopivan kokoinen, niin kuin sinulla ja minulla. Solisluut ovat osa ihmisen rakennetta ja kaikki poikkeavat jollain tavalla toisistaan tämänkin asian suhteen. Itse olen aina ollut jokseenkin kriittinen ulkonäöstäni. Kaikki johtuu ja alkoi siitä, kun yläasteella yksi poika tuomitsi minut pitsanaamaksi. Se ehkä ei näkynyt ulospäin kolahtavan ollenkaan, mutta henkisesti se tuntui pahalta. 

Kahdeksannella luokalla ihoni alkoi mennä huonompaan kuntoon. Pari paikallisvoidetta hillitsi tilannetta hetkellisesti, mutta aina se kukkapelto tuntui kuitenkin puhkeavan uudestaan kasvoille. Yhdeksännen ja lukion vaihteessa sain e-pillerit ja niiden avulla iho pysyi melko hyvänä lähes lukion läpi, kunnes ne oli lopetettava henkisen hyvinvoinnin kannalta. Ja ei aikaakaan, kun siinä sitä sitten taas oltiin, ruusupelto kasvoilla. Ei auttanut akneiholle tarkoitetut puhdistusemulsiot ja -geelit, kasvohoidot, ruokavaliomuutokset eikä lopulta paikallisvoiteetkaan. Viimein aloin kääntyä siihen suunnitelmaan, että jostain on näytettävä hyvältä, jos ei kasvot miellytä. 

Noin pari vuotta sitten aloin käymään juoksulenkeillä, koska kuulin sen polttavan rasvaa hyvin. Jätin ruokavaliosta pois hiilarit lähes kokonaan, koska piti laihtua. Ruokarytmiini kuului tuolloin aamupala, lounas ja päivällinen. Välipalaa vain jos oli järkyttävä nälkä, mutta pienessä nälässä piti pystyä olemaan. Lihakset ei paljoa kehittynyt, vaikka koitin treenata, ei ihmekään... Olin kymmenen kilsan lenkin jälkeen ihan rikki ja joskus päätä särki niin julmetusti, että painuin pimeeseen huoneeseen nukkumaan. Olin usein kireällä tuulella ja hermostuin herkästi ja stressistä se kukinto kasvoilla vasta yltyikin. 

Sitten sain ne. Kauan harkitut lääkkeet, jotka häätäisivät ne ikävät jo lähes seitsemän vuotta minua piinanneet rumat näppylät pois. Söin noin kahdeksan kuukauden kuurin ja se näkyi auttavan. Viime vuoden lopusta alkaen kasvoni ovat tulleet uudestaan esille ja mieli rauhoittunut. Aloin syömään normaalisti ja nykyään en ole enää niin kriittinen vartalonikaan suhteen. Saan herkutella, sopivasti. Sopusuhtaisena täytyy kuitenkin pysyä. Mutta jos mennään kavereiden kanssa kahville, voin ottaa leivoksen eikä tarvitse vesi kielellä masentuneena todeta "olen dieetillä". Jaksan paremmin ja tunnen oloni onnellisemmaksi tällä hetkellä.



Ajatella, että eihän mun olis tarvinnut mitään dieettiä missään vaiheessa edes pitää, olen 174cm pitkä ja suurin painoni on ollut 75kiloa. Hulluuden aikana, ilman hiilareita pakko-mennä lenkille-vaiheen seurauksena painoin "parhaimmillani" 63 kiloa. Eipä ihme etten jaksanut. 

Mutta mikä siinä on, että joidenkin on vaikea hyväksyä itseään sellaisena kuin on? Mikä sitä aiheuttaa ja mikä siihen voisi auttaa? Mun kohdalla suurin tekijä on ollut ne tietyt sanat toisen suusta, jolloin tunsin itseni rumaksi ja joka myöhemmin on vaikuttanut mun mielentilaan ja idioottimaiseen treenaamiseen, missä ei ollut päätä eikä häntää.

Nyt omana ittenäni tunnen itseni paljon tyytyväisemmäksi ja murheettomammaksi ja toivon, että mun pieni sisko, vasta 11-vuotias ei kokisi minkään näköisiä paineita ulkonäöstään. Täysin sopivan kokoinen ikäisekseen, liikuntaa harrastava, sosiaalinen ja iloinen, pienellä pippurilla höystetty tyttö. Musta vaan kuulosti niin hurjalle nuo viittaukset siihen, miten olis kiva jos ne solisluut näkyis. Ei kultapieni, sinä olet sopiva ja rakas juuri sellaisena kuin olet.

    ♥

Olkaa tarkkoja sanojenne kanssa, ja ei koske pelkästään kaikkia muita vaan myös minua. Ne voi oikeasti vahingoittaa toisen mielen, vaikka se ei siltä ulospäin näyttäisikään. Onneksi vanhemmaksi tullessa ihminen viisastuu ja asiat osataan laittaa jo hyvin pitkälti niihin oikeisiin tärkeysjärjestyksiin. 


-Jenna







maanantai 24. lokakuuta 2016

Hampaat ja näyttely. Onnistumien.

Viimeiset viikot ovat olleet hyvin kiireisiä. Töissä ollut tapahtumia järjestettävänä ja kuviot tsekattu ennen syysloman alkua. Niin, ja tämä loma siis loppui eilen ja tänään taas takaisin kahvin tuoksuisessa opehuoneessa. Menneet viikot ovat olleet sekä hieman huolestuttavia että palkitsevia.


Jo pentua hakiessa kasvattajalta tuli neuvo, että kannattaa sitten tarkkailla hampaita tarkasti kun alkavat vaihtumaan. On meinaa melko yleistä, että pienemmillä ja ilmeisesti kapeampi kuonoisilla roduilla, ei kaikki maitohampit noin vain irtoakaan itsestään ja silloin on käännyttävä eläinlääkärin puoleen. Yks kerrallaan Onnilla putoili etuhampaat, ylhäältä sekä alhaalta, sit alakulmurit ja kohta poskihampaat lähti vuorotellen. Välillä niitä löytyi kylppärin lattialta ja sohvalta, joitain hampaita ei löytynyt mistään, eli päätyivät ilmeisesti sinne kuuluisaan Onnin vatsalaukkuun... Mutta, ne helkkarin yläkulmurit. Pysyvä hammas alkanut jo kasvaa tilalle ja mokomat edelleen kiinni. Hetken ajattelin, että lähteekö se hampaan juuri jostain aivoista asti kun eivät hievahtaneetkaan. Luuri käteen ja soitto Klaukkalan Taikatassuun, mistä saa aina ystävällistä ja mukavaa palvelua. Kokeiltiin ensin, että osaisivatko he kuvien perusteella todeta hampaiden tilannetta. En malttanut odottaa vastausta, koska näytti että pysyvät hampaat ne vaan kasvaa ja kasvaa ja maitohammas edelleen kiinni kuin naulattu. 

Soitin taas ja painotin, että meillä on tulossa näyttely ja mikäli hammas on poistettava, emme voi osallistua 28 päivän karanteenin takia ja siitä tulee ilmoittaa etukäteen. Minua ei kiinnostanut kuin se, ettei Onnille tule purentavirhettä, sit vaikka jää näyttely väliin tässä kuussa. Saatiin samalle illalle aika kun soitin, mahtavaa. Ja huh, onneksi tohtori kertoi, että Onnilla ollut pentuna jo loistava purenta ja tilaa ollut maitohampaille, joten sovittiin leikkausaika näyttelystä heti seuraavale päivälle. Lääkäri totesi myös, että kun ne ei ole irtoamisen merkkejä näyttänyt, ei ne myöskään irtoa ilman kirurgista toimenpidettä. 

Viikko meni ja pyörähdettiin Porissa. Tultiin kotiin sunnuntaina illalla reissusta ja pienessä paluuhäsellyksessä kotona Roope tulee ja kysyy mikä hammas tää on? Ööö... SE ON KULMAHAMMAS! Kurkkasin vielä Onnin suuhun. Kyllä, toinen yläkulmuri irtosi sittenkin! Ja uskotteko, seuraavana päivänä toinen vetoleikin yhteydessä! Mikä helpotus. Nyt tulevat pysyvät hampaat saavat rauhassa kasvaa paikalleen. Jihuu!

Niin, ja nyt monet pehmolelut ovat saaneet pientä väriä pintaan...

No, mennään niistä hampaista ja jännittävistä hetkistä niihin palkitseviin tapahtumiin. 

Kun etsin puudelipentua, painotin, etten olisi kiinnostunut näyttelystä koiran kanssa. Tässä kohtaan voisi todeta never say never. Pienestä pennusta asti kävelylenkeillä treenailin pieniä kymmenen metrin pätkiä ns. näyttelykävelyä. Siitäkö mä sitten innostuin, Onni meinaa kipitti niin kivasti. Yhtäkkiä me oltiinki mätsärissä. Ekassa ei sijoituttu, toisessa oltiin paria parempi ja kolmannessa jälleen paria parempi ja pienten pentujen kolmas! Sit olikin jo aika valmistautua Lahden EPN:ään (Epävirallinen Pentu Näyttely). Viikkoa ennen käytiin kasvattajan luona trimmauksessa. Täytyy kyllä sanoa, että Onnin kasvattaja on huippu. Niin vieraanvarainen ja mukava! Sinne seuraavan kerran taas joulukuun alussa trimmattavaksi näyttelyä varten.



Rakas pieni mieheni Onni, Bebella's Magic Of Dream.

Tosiaan eilen sunnuntaina oltiin Onnin kanssa ensimmäistä kertaa näyttelyssä Lahdessa. Oli muuten jännää ja perhosia massu täynnä. En ole koskaan ollut näyttelyssä koiran kanssa, muutaman kerran ollut katsomassa. Missään vaiheessa en kuitenkaan stressannut mistään, vaan mieli oli vireä ja asenteellinen. Pientä puunausta ennen kehiin menoa, turkin leikkelyä ja kampausta. Moni juorujen mukaan on sitä mieltä, että hullujen hommaa... No mutta onhan se ehkä vähän. Raahataan koko omaisuus mukaan paikanpäälle ja pystytetään puudelileiri. 




Onnin näyttelytaluttimen teki jälleen käsityönä Minna Isosomppi, täällä hänen kotisivunsa.

Onni rakas oli VSP eli vastakkaisen sukupuolen paras ja sai kunnia palkinnon eli KP:n! Tuomari totesi, että oltais voitu olla ROPpikin (rotunsa paras). Mutta mä olin niiiiiin tyytyväinen ja onnellinen meidän tulokseen! Saatiin kehuja, että oltiin upea pari! 

Tähän touhuun panostaa niin täysillä ja ollaan meiningissä mukana, että muut huolet tai stressi unohtuu ihan täysin. Nyt pieni tauko ja seuraava näyttely Helsingissä Messukeskuksessa. 

Onni. Pieni energiapakkaus. 


Mukavaa viikon alkua! Ja Halloweenin odotusta!


-Jenna





sunnuntai 2. lokakuuta 2016

KingKong ja ruoka

Ruoka on se juttu. Ei siis vain mun mielestä vaan myös Onnin. Pentuna kun se tänne muutti, kaikki maasta kelpas. Tupakantumpit, nuuskapussit, ja kaikki muu roska sekä puun lehdet. Onneks ollaan päästy eroon tuosta ihmisen aiheuttamasta roskasta. Sillon tällön tuulen puuskan mukana lehdet on kuitenkin tosi nastajuttu ja niitä pitää jahdata. Mun mielestä se on ihan okei, onhan Onni vasta 4,5kk ja mieleltään täysin lapsi. Pihaistutusten kuorikatteetkin joskus päätyvät villapöksyn suuhun. Niitä en kuitenkaan salli, voivat sisältää lannoitteita. Onni tiedostaa myös itse hyvin, mikä on väärin ja mikä oikein. Tiputtaa itse kielletyn palan suusta kun lähestyn ja jatkaa matkaa ikään kuin mitään ei olis tapahtunutkaan.

Onneks tälle karvapallerolle maistuu myös oikea ruoka. Oon kuullu sanontoja, että villakoirat olisivat nirsoja usein ruuan suhteen. Ei  päde 
(vielä) Onniin. Sille kelpaa meinaan lähes kaikki ruoka ja herkut. Voitte vaan kuvitella, miten salamana se on paikalla kun avaan laatikon, joka on pullollaan sen herkkuja ja muita tarvikkeita. Se tunnistaa myös kun sen nappulaboksin kannen avaa. Huhut kertoo myös, että jotkut koirat tunnistavat jääkaapinoven raottamisen. Ehdollistaminen. Sitähän se on. Tietystä äänestä seuraa jotain kivaa, kuten namipala. Ja meillä tuo metalliboksin avaaminen on se ääni, jolloin Onni tietää saavansa ruokaa. 


Saatiin kasvattajan mukana pussi ruokaa, jota hän syöttää omille koirilleen ja pennuille kun ovat valmiita kiinteeseen ruokaan. Ollaa pysytty samalla linjalla. Ps. Onni tuli ihmettelemään kuvaustilannetta... :)

Tää boksi on kätevä. Sopii sisustukseen ja sinne mahtuu koko pussi kerralla.

Pikkuhiljaa olen lyhentänyt nappuloiden pehmenemisaikaa vedessä. Aiemmin kun Onni oli ihan vauva, pidin nappuloita jopa yön yli. Muutoin puolesta tunnista pariin tuntiin. Nykyään 5-20 minuuttia riittää, jotta nappulat saavat vähän pehmeämmän pinnan. 

Onnin kanssa treenailtin heti ekan kotiutumisviikon jälkeen yksinoloa. Ensin ihan niin, että menin vessaan ja olin siellä 30 sekuntia. Ulos piti tulla ennen kuin pentu hätääntyy (jota Onni ei koskaan tehnytkään) ja hössöttää ei saanut tullessaan "piilosta". Tein näin useasti päivässä. Pikkuhiljaa aloin pidentämään aikaa. Vein roskia, kävin lähikaupassa, jolloin villapöksy sai hengailla yksin kotona 5-15 minuuttia. Kohta piti mennä takaisin töihin ja Onni olikin vasta 9-viikkoiseina muutamia tunteja yksin. 

Tärkeää on, että koiralla on virikkeitä yksin ollessaan. Tylsistyneenä yleensä keksitään just niitä kivoja ylläreitä mamille, kun se tulee töistä. Ollaan melko helpolla päästy. Vain yksi kenkä on hetkellisesti ollut Onnin vallan alla ja sai pieniä nirhaumia sisäpuolelle. Muuten Onni ei ole syönyt yhden yhtä johtoa tai tuhonnut muita paikkoja. Jätän Onnille aina jotain tekemistä siksi aikaa kun on yksin kotona.


Kongi on erittäin hyvä keksintö. Sitä voi käyttää vaikka miten. Itse heitän ekana Kongin sisään kovia (ruoka)nappuloita ja suuaukolle märkäruokaa. Pakastimeen kymmeneksi minuutiksi tai vaikka vuorokaudeksi. Onni pomppii aina innoissaan kun annan tän sille ennen lähtöä. Saman tien se jää ratkaisemaan, miten saa kaiken herkun ulos. Meiltä löytyy kaksi tälläistä, punainen pienempi ja isompi sininen. Näitä Kong aktivointileluja löytyy mm. kolmea eri tyyppiä. Kong Classic (S-XXL), Kong Puppy (S-M) ja Kong Extreme (M-XXL). Classicia ja Puppya löytyy eri väreissä ainakin. Eroa noissa kahdessa muussa verrattuna Extremeen on se, että Extreme on huomattavasti kovempaa materiaalia.

Mustin ja Mirrin kotisivuilla (kongit) kuvaillaan esimerkiksi Kong Puppya seuraavalla tavalla: "
Puppy Kongit tuovat iloa ja virikkeitä koirasi ensimmäisiin kuukausiin. Puppy Kongien materiaali on hieman pehmeämpää kuin tavallisten, joten pentusi pureskelee sitä mielellään myös hieman kipeillä ikenillä. Täytä lelu turvotetulla nappulalla, märkäruoalla tai jollain muulla herkullisella. Pentusi saa mukavia virikkeitä, ja sallittua tekemistä mihin purkaa energiaansa." Kannattaa käydä tutustumassa. Extreme Kongistakin mainitaan, että se lieventää eroahdistusta ja kyseinen lelu on käytössä mm. poliisi- ja huumekoirilla sekä armeijoissa.

Viikonloppu alotettiin naapureiden kanssa laiskalla pakastepitsa illallisella. Aina ei tarvitse pöydän olla täynnä itsetehtyä gourmetruokaa ja viiniä tarjolla. Seuralla on merkitystä ja mun mielestä meillä on ihan mahtavat naapurit. 



Naapureiden pieni Lilliputti. Puolivuotias russeli. <3

Ennen viikonloppua leivottiin murun kanssa sämpylöitä ja tuli muuten hyviä. 




Perjantai, lauantai ja sunnuntai meni taas supernopeesti. Huomenna taas arki jatkuu.

-Jenna




keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Kiintymys

Matkalla töihin sitä kerkeää miettimään kaikenlaista maan ja taivaan väliltä. Tällä kertaa ajattelin, miten ihminen voi kiintyä erilaisiin asioihin. Sopivasti sää oli synkkä ja tyyni, aavistuksen dramaattinen ja sadetta enteilevä, joten uppouduin aiheeseen koko mutkaisen automatkan ajaksi. 

Olen itse oikeasti melko herkkä ja tunteellinen persoona. Välillä kiroan, miksi minulla pitää olla niin suuri empaattinen kyky. Ajattelen ja pohdin välillä ehkä liikaakin, miten joku toinen pärjää ja että onkohan sillä nyt varmasti kaikki hyvin? Sen takia minulle iskee välillä melko stressaantunutkin olotila. Siitä huolimatta, että olen sentimentaalinen, osaan olla topakka ja ottaa ohjat käsiin jos tilanne niin vaatii. Olenhan sentään esikoinen kolmelle pienemmälle ja tehnyt au pair hommia pariin otteeseen Ruotsissa. 

Kiintymyksiä on monenlaista, varmasti. On vahvaa ja kevyempää ja jotain siltä väliltä. Itse kiinnyn asioihin turhankin vahvasti. Muistan aina kun alakoulusta kotimatkalla , löysin kiven. Potkin sitä pitkän matkan ja en missään tapauksessa voinut jättää kiveä minnekään "yksin". Lohkare oli vietävä kotiin loppuun saakka, omaan pihaan, minne tahansa. Joskus kokeilin jättää potkimisen puoleenväliin matkaa. Ei. Palasin parin kymmenen metrin jälkeen hakemaan sen kiven. Huono omatunto olisi kolkuttanut koko loppu- ja ehkä seuraavankin päivän. 

Arkiaamuna ensimmäisenä kun herätyskello on soinut, vien Onnin ulos. Villapöksy on nyt tottunut siihen, että aamulenkin jälkeen mamma alkaa hääräämään ja valmistautumaan töihin lähtöön. Onni hyppää sohvalle ja menee kerälle meidän päiväpeiton (joka siis on sohavlla yön yli) kanssa. Siellä se tuhisee. Maailman söpöin. Joka aamu käyn silittelemässä sitä vähän väliä ja annan suukkoja kuonolle. Toinen on niin levollinen ja rauhassa ja erityisesti tänään, tunsin suurta, sanoinkuvaamatonta kiintymystä omaa koiranpentuani kohtaan. Tunne oli niin voimakas, että melkein liikutuin. Ehkä siksi, koska tiedän miten iloinen Onni on aina kun tulen kotiin. Jäisin mieluusti pennun kanssa kotiin päiviksi, mutta elämässä on pakko edetä ja töitä tehtävä.


Onni 8 viikkoa


Lukiossa on meneillään koeviikko, joten päiviin on tullut pari hyppytuntia. Tänään oli melkeen kolmetuntia luppoaikaa. Kävin lounaalla Järvenpäässä, Kulmakonditoriassa. Ihan mahtavia leivoksia ja ihanat salaatit. Perinteinen kana parmesaani salaatti maistui. 



Jälkkäriks kahvia. Ja vielä tsekkaus tulevaan.


Aikaa jäi vielä sen verran, että pyörähdin fiilistelemässä syksyä sisustusliike PENTIKISSÄ. Aina sinne mennessä tietää, että tuotteet ja esillepano on ajantasalla. Aivan ihania pieniä sisustusideoita, jotka on aseteltu näytille luovasti. Omalla kohdallani ostopäätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten tuote esitellään asiakkaalle, erityisesti tälläisissä liikkeissä. Ja asiakaspalvelu (tälläkin kertaa) oli erittäin mukavaa. 


 Ihastuin heti näihin väreihin, joita oli esillä. Syksy ja lämpö. 



Tää oli ihan mahtava. Niin monikäyttöinen. Ajattelin heti, että käyttöä olisi myös Halloweenina.

 Kaiken värin lisäksi, pidän kuitenkin myös neutraaliväreistä. Musta&Valkoinen toimii lähes aina, pienellä väripilkulla höystettynä.





Yksityiskohdat. Ne pienetkin saavat jo paljon ilmettä sisustukseen.






Ja nää huovat. Kaikki mulle kiitos. Laitan villasukat jalkaan ja otan teekupin käteen ja käperryn näiden kaikkien alle.


Vaikka olenkin kesänlapsi, pidän silti syksystä. Silloin voi laittaa kynttilöitä niin, että ne tuovat tunnelmaa. Kynttilöissä on jotain, joka saa mun mielen rauhottumaan. Ja kolean syyspäivän jälkeen on mukava käpertyä sohvalle, viltin alle ja katsella vaikka telkkaria. 

-Jenna