tiistai 21. marraskuuta 2017

Seuraavien kuukausien suunnitelmat uusiksi

Moikka! Tässä samalla ensimmäisiä sanoja miettiessä mielessä pyörii se liikuttava hetki, kun Onni aamulla sai rauhoittavan ja hitaasti vaipui hetkelliseen lepotilaan. Siinä silitellessä Onnia ja istuessa hänen vierellään mietin, miten älyttömän rakas ja korvaamaton tuo koira minulle on. Empaattisen luonteeni johdosta vuodatin tietysti muutaman kyyneleen, vaikka kovasti yritin olla rohkea. En lähde tuomitsemaan itseäni herkkyydestä, koira on ensimmäinen, enkä koskaan ole vastaavassa tilanteessa ollut. Seuraava tilanne menisi luultavasti jo paremmin. Tiesin kuitenkin, että Onnilla oli kaikki hyvin ja toipuminen on edessä. 

Sitten itse asiaan. Luapsin kertoa teille meidän lääkärikäynnistä ja sen seuraamuksista. Ensin lääkäri tutki koiran raajat läpikotaisin kynsivalleja myöten. Pidettiin villaa kylkiasennossa ja tutkittiin puoli kerrallaan. Oikeaa polvea tutkittaessa havaittiin patellaluksaatio. Olin hetken hiljaa, sillä Onnin polvet on tutkittu kesän alussa hänen ollessaan reilu vuoden ikäinen ja molemmat polvet todettiin terveiksi. Kerroin tästä tietysti lääkärille ja ihmettelin asiaa, sillä jalan "pompottelua" ei ole ilmennyt. Kyseessä voi hyvin olla trauman aiheuttama luksaatio. Ihmettelin lisää, mutta olin hiljaa ja seurasin tarkasti lääkärin kopelointia. Aiemmin aikaa varatessa neuvottiin pitämään koiraa paastossa vähintään kahdeksan tuntia, noudatin ohjetta. Onni sai rauhoittavan ja pian se kannettiin kuvattavaksi. Voi rakas kun se tuotiin takaisin luokseni, häntä heilui, mutta raajaakaan ei jaksanut liikuttaa, pikkuisen pää nousi. 

Lääkäri pyysi minua katsomaan kuvia ja selosti tilanteen. Luksaation usein aiheuttamaa nivelrikkoa ei ollut onneksi vielä kerennyt ilmetä ja siksi suositeltiin leikkauttamaan jalka; ennuste olisi todella hyvä. Muutama puhelu ja seuraava työmaa onkin sitten paikan etsintä, missä Onnin polvi leikattaisiin.

Kyllähän tämä harmittaa ja kovasti. Oltiin juuri päästy hyvään vireeseen agilityn parissa ja tähtäimessä olivat ensi vuoden kisat. Aina ei voi kuitenkaan tietää mitä tuleva tuo tullessaan ja asioihin on asennoiduttava oikealla tavalla. Nyt meillä on edessä seuraavana leikkaus, jonka jälkeen lihashuoltoa, mm. uimista ja tasapainoilua. 

Vaikka virkoamista havaittiin, on Onni edelleen vähän uupelo, pian helpottaa. 

Olen itse vielä aika pihalla, mitä tarkalleen ottaen tulee tapahtumaan, mutta askel askeleelta mennään eteenpäin ja päivitän aina tilanteita tänne blogiin. Kysymyksiä etenemisestä saa lähettää minulle tänne tai facebookkiin. Myös instagram @astikainenjenna päivittyy usean kerran viikossa!

Mukavaa tiistaita!

-Jenna

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Koirakuulumisia

Moikka moi! Joku varmaan onkin jo instagramin puolella huomannut kaksi ihanaa puudelia pönöttämässä uudenkarheat pompat yllään. Tilasin taannoin Biancalle, kohta viisi kuukautta täyttävälle pennulle Pomppa paddyn ja Onnille, joka ei niin kylmästä välitä, Jumppapompan. Pikku Been ensimmäinen peruspomppa kulutti höttöisen pentukarvan niskan päältä kohtalaisen huonoon kuntoon. Onneksi neiti on vielä pentu, eikä sen pitäisi olla suuri haitta pian koittavassa koiranäyttelyssä. Kyseessä tulee olemaan Biancan ensimmäinen (epävirallinen)näyttely ja odotan lasken jo päiviä! Vuosi sitten oltiin Onnin kanssa hönöilemässä kehissä ja tuloksena lauantailta VSP (vastakkaisen sukupuolen paras) sekä sunnuntaina ROP (rotunsa paras). Mutta hei! Täältä lisää infoa erilaisista Pomppa-malleista!

Bianca on mulla sijoituksessa ja se tekee kaikesta tulevasta jollain tavalla jännittävämpää. Odotan innolla ensi kesää ja virallisia näyttelyitä sekä ennen kaikkea sitä, millainen kaunotar tästä sydäntensulattaja tuittupäästä oikein kehkeytyy. Minusta on ihanaa saada niin sanotusti yhdessä kasvattajan kanssa kasvattaa koira ja seurata hänen elämänkaartaan. Koen jollakin tapaa myös suurta kunniaa saadessani olla vastuussa tästä villasta ja hänen hyvinvoinnistaan. Sijoitussopimukset liikkuvat ja elävät kasvattajasta ja rodusta riippuen, mutta ennen kaikkea tämä vaatii molemminpuoleista luottamusta ja valmiutta tehdä tiivistäkin yhteistyötä. Mikäli asuisin alle puolen tunnin ajomatkan päässä Kuopiosta, vierailisin ihanien koirieni kasvattajien luona aina kun luvan saisi. 










Tulis vain nyt niitä suloisia pieniä kirpsakoita pikkupakkasia. Jo pelkkä pakkanen ja kuura tekevät maisemasta  talvisemman, kauniimman ja tietysti joulufiilistä nostattavamman. Ihanaa alkavaa viikkoa! 

-Jenna

perjantai 10. marraskuuta 2017

Kuka määrää tahdin?

Morjesta!

Kaikki, siis se milloin haluan lapsia ja missä asun ja mikä on ammattini, oli selvää vielä muutama vuosi sitten. Vuosien aikana on kuitenkin tapahtunut paljon, ja nyt viime aikoina olen ihan oikeasti pohtinut, siis kahvikuppi kädessä omalla kotisohvallani sitä, mitä kerkeän tekemään ja mitä en. Kaikki ei välttämättä menekään niin, mitä mieleeni käsikirjoitin alle kaksikymppisenä lukiolaisena. 

Eikö kuulostakin hullulta? Kuka sen sinänsä sinulle määrää, mitä saat missäkin iässä tehdä ja milloin on myöhäistä kokeilla jotain muuta? Ehkä suurimaat kysymykset pääni sisällä ovat olleet: mitä jos tämä ala (opettaja/rehtori) ei olekaan sitä mitä haluan loppuelämäni tehdä? Teenkö nyt turhaa työtä näiden meneillään olevien opintojeni eteen? Mitä jos haluankin vaihtaa alaa tai jopa tiedekuntaa? Kerkeänkö valmistumiseni jälkeen tekemään enää lapsia (tavoitteeni on, ennen kun täytän kolmekymmentä, saada jälkikasvua...)? Olenko edes satavarma lapsista? Kauhea vastuu?  

Pidän ihanteena sitä, että ylemmän korkeakoulututkinnon suoritettua ja jonkun työkokemuksen jälkeen alani parissa, olisin valmis äidiksi. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tärkeintä on oma onnellisuus. Se, että saa tehdä niitä hommia mitä on aina halunnut ja että saa viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, jotka saavat sinut tuntemaan tärkeäksi ja onnelliseksi,  terveyttä unohtamatta. Tällä hetkellä olen superonnellinen. Toki onnellisuuden multihuipentuma hipoisi rajojaan saadessani asua saman katon alla rakkaan poikaystäväni kanssa, omakotitalossa. Yksin kahden hölmön villakoiran kanssa on aikaa pohtia elämän tärkeitä kysymyksiä ja tällä hetkellä varmistelen itseltäni, mitä haluan oikeasti tehdä. 

Juttelin kollegani kanssa tänään töissä siitä, miten me esikoiset olemme suorittajia. Jos päivän tehtävälista viimeisiä tiskejä myöten jää suorittamatta, ei mikään muu kuin alisuoriutuminen pyöri mielessä. Tästä johtuen uskon omaavani pienen epäonnistumisen pelon ja ehkä siksi en ole uskaltanut laittaa jalkaani joka oven väliin, vaikka oikeasti salaa olisin tahtonut. Onneksi mikään niistä ovista ei ole kokonaan sulkeutunut ja uskonkin uskaltavani kokeilla jonain päivänä jotain, mitä olen aina salaa haaveillut.




Happy weekend! 

-Jenna