sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ne sanat

Viikonloppuna pienemmät sisarukseni olivat kylässä ja hampaita pestessä, pikkusiskoni totesi "mä haluisin et nää solisluut näkyis enemmän". Voi rakas sisko, niiden ei sinun ikäiselläsi tarvitse näkyä ollenkaan. Ja sitä paitsi, joillain ne ei edes näy niin helposti, vaikka olisi sopivan kokoinen, niin kuin sinulla ja minulla. Solisluut ovat osa ihmisen rakennetta ja kaikki poikkeavat jollain tavalla toisistaan tämänkin asian suhteen. Itse olen aina ollut jokseenkin kriittinen ulkonäöstäni. Kaikki johtuu ja alkoi siitä, kun yläasteella yksi poika tuomitsi minut pitsanaamaksi. Se ehkä ei näkynyt ulospäin kolahtavan ollenkaan, mutta henkisesti se tuntui pahalta. 

Kahdeksannella luokalla ihoni alkoi mennä huonompaan kuntoon. Pari paikallisvoidetta hillitsi tilannetta hetkellisesti, mutta aina se kukkapelto tuntui kuitenkin puhkeavan uudestaan kasvoille. Yhdeksännen ja lukion vaihteessa sain e-pillerit ja niiden avulla iho pysyi melko hyvänä lähes lukion läpi, kunnes ne oli lopetettava henkisen hyvinvoinnin kannalta. Ja ei aikaakaan, kun siinä sitä sitten taas oltiin, ruusupelto kasvoilla. Ei auttanut akneiholle tarkoitetut puhdistusemulsiot ja -geelit, kasvohoidot, ruokavaliomuutokset eikä lopulta paikallisvoiteetkaan. Viimein aloin kääntyä siihen suunnitelmaan, että jostain on näytettävä hyvältä, jos ei kasvot miellytä. 

Noin pari vuotta sitten aloin käymään juoksulenkeillä, koska kuulin sen polttavan rasvaa hyvin. Jätin ruokavaliosta pois hiilarit lähes kokonaan, koska piti laihtua. Ruokarytmiini kuului tuolloin aamupala, lounas ja päivällinen. Välipalaa vain jos oli järkyttävä nälkä, mutta pienessä nälässä piti pystyä olemaan. Lihakset ei paljoa kehittynyt, vaikka koitin treenata, ei ihmekään... Olin kymmenen kilsan lenkin jälkeen ihan rikki ja joskus päätä särki niin julmetusti, että painuin pimeeseen huoneeseen nukkumaan. Olin usein kireällä tuulella ja hermostuin herkästi ja stressistä se kukinto kasvoilla vasta yltyikin. 

Sitten sain ne. Kauan harkitut lääkkeet, jotka häätäisivät ne ikävät jo lähes seitsemän vuotta minua piinanneet rumat näppylät pois. Söin noin kahdeksan kuukauden kuurin ja se näkyi auttavan. Viime vuoden lopusta alkaen kasvoni ovat tulleet uudestaan esille ja mieli rauhoittunut. Aloin syömään normaalisti ja nykyään en ole enää niin kriittinen vartalonikaan suhteen. Saan herkutella, sopivasti. Sopusuhtaisena täytyy kuitenkin pysyä. Mutta jos mennään kavereiden kanssa kahville, voin ottaa leivoksen eikä tarvitse vesi kielellä masentuneena todeta "olen dieetillä". Jaksan paremmin ja tunnen oloni onnellisemmaksi tällä hetkellä.



Ajatella, että eihän mun olis tarvinnut mitään dieettiä missään vaiheessa edes pitää, olen 174cm pitkä ja suurin painoni on ollut 75kiloa. Hulluuden aikana, ilman hiilareita pakko-mennä lenkille-vaiheen seurauksena painoin "parhaimmillani" 63 kiloa. Eipä ihme etten jaksanut. 

Mutta mikä siinä on, että joidenkin on vaikea hyväksyä itseään sellaisena kuin on? Mikä sitä aiheuttaa ja mikä siihen voisi auttaa? Mun kohdalla suurin tekijä on ollut ne tietyt sanat toisen suusta, jolloin tunsin itseni rumaksi ja joka myöhemmin on vaikuttanut mun mielentilaan ja idioottimaiseen treenaamiseen, missä ei ollut päätä eikä häntää.

Nyt omana ittenäni tunnen itseni paljon tyytyväisemmäksi ja murheettomammaksi ja toivon, että mun pieni sisko, vasta 11-vuotias ei kokisi minkään näköisiä paineita ulkonäöstään. Täysin sopivan kokoinen ikäisekseen, liikuntaa harrastava, sosiaalinen ja iloinen, pienellä pippurilla höystetty tyttö. Musta vaan kuulosti niin hurjalle nuo viittaukset siihen, miten olis kiva jos ne solisluut näkyis. Ei kultapieni, sinä olet sopiva ja rakas juuri sellaisena kuin olet.

    ♥

Olkaa tarkkoja sanojenne kanssa, ja ei koske pelkästään kaikkia muita vaan myös minua. Ne voi oikeasti vahingoittaa toisen mielen, vaikka se ei siltä ulospäin näyttäisikään. Onneksi vanhemmaksi tullessa ihminen viisastuu ja asiat osataan laittaa jo hyvin pitkälti niihin oikeisiin tärkeysjärjestyksiin. 


-Jenna







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti