Ruokailujuttuja

Heipparallaa ja hyvää pyhää! Ei sen suurempia, mutta pieniä muutoksia kuitenkin ruokintaan liittyen. Edelleen ollaan samalla, herkullisella ruokintalinjalla ja murkina maistuu sekä pennulle että "melkein aikuiselle".  Mush on toiminut meillä hienosti ja Bianca heittää kuperkeikkaa jokaisena ruoka-aikana. Onnilla oli joku hassu hetkellinen vaihe, että Kongi ei enää oikein kiinnostanut ja kotiin palatessani tuo muovinen kapine oli vain puolilleen tyhjennetty. Nykyään täytetty Kongi, eikä pelkästään oma vaan myös Biancan kelpaisi. Lähtiessäni omille asioille, laitan koirat nauttimaan antimistaan kauemmas toisistaan, ja kameran perusteella se on auttanut hillitsemään Onnia tunkemasta kirsuaan toisten herkkuihin. Eläinkaupasta sain taannoin vinkin, että kalutun luun sisälle voi myös yhtä hyvin laittaa nuo herkut. Tuumasta toimeen ja nykyään Onni saa oman Kongin sekä tuon kuvassa näkyvän täytetyn luun jäädessään keskenään Been kanssa. 

Päivittäiseen "normaalin ruokinnan" yhteyteen olen tuonut pari tippaa extraa. On täysin tavallista, että vanhetessa, etenkin paljon asfaltilla lenkkeilevien koirien anturat kovettuvat jonkin verran. Lisäksi haluan pitää ihon ja turkin hyvässä kunnossa. Kävin kyselemässä tuotteen perään, jolla olisi hyvä vaikutus edellä mainittuihin seikkoihin. Mustissa ja Mirrissä minut vietiin kuvissa esiintyvän Avital lohiöljyn luokse. Sillä ei pelkästään ole vaikutusta turkin ja ihon parempaan laatuun, vaan sen kerrotaan olevan hyväksi myös nivelille. Annostelu on selkeästi kerrottu pakkauksessa ja mukana tulee pieni mitta. Itse lisään annokset tuota öljyä aina iltaruuan sekaan. 

Lisään Onnin annokseen ruokalusikallisen, 10-120min vedessä pehmennettyjä pellavansiemeniä. Ne sisältävät paljon kuituja ja auttavat vatsaa toimimaan paremmin. 

Toivotan mukavaa alkavaa viikkoa, meillä jo tiistai-iltana koittaa matka Vaasaan!

-Jenna

Onnista tulee aikuinen

Heippa! Voisi olla aika kertoa jälleen vähän kuulumisia. Siitä on nyt hieman reilu seitsemän viikkoa, kun hain tuon pienen valkoisen prinsessan uuteen kotiin. Tuntuu, että neidillä meni hiukan kauemmin kotiutumisessa kuin Onnilla taannoin. Kaikki on siitä huolimatta mennyt hyvin ja tyttö alkaa olmaan melko sisäsiisti. Ikää on kuitenkin vasta reilu 14 viikkoa, joten eipä vielä voi olettaakaan, etteikö vahinkoja sisälle sattuisi. Onni taisi olla noin neljä kuukautta, ehkä vähän reilu, kun oppi sisäsiistiksi. Omaan kokemukseeni vedoten, urokset ovat helpompia kouluttaa sisäsiisteiksi kuin nartut. Urokset (tai ainakin Onni) ruikkivat useammin, ja aina ulos mennessä tuli pisu. Tällöin pääsin aina vahvistamaan oikeasta käytöksestä: ulos pissimisestä. Vahingon sattuessa sisälle, en huomioinut tilannetta mitenkään. 

Asia, josta tänään ajattelin teille jakaa kokemuksiani, on tuon rakkaan ensimmäisen villani muutos käytöksessä kesän jälkeen. Onni on aina ollut ihmisläheinen ja luottaa helposti siihen joka on lähimpänä (jos esimerkiksi minä olen poissa). Onni on myös pitänyt ja rakastanut leikkimistä muiden koirien kanssa. Jälkimmäisen piirteen parissa onkin tapahtunut käännös sitten loppukesän. Olen pohtinut, voiko tämä johtua Biancasta? Vai iästä? Villakoirat facebook-sivulla kyselin myös asiasta ja yksi arvaili Onnin olevan mustis Beestä sillä välin kun toiset veikkailivat pienen miehen olevan juuri siinä iässä, jolloin tuo käytösmuutos olisi normaalia. Löysin myös vertaistukea ryhmästä ja monet totesivat iän myötä koiran taas tasapainoittuvan. "Koirasta on tulossa aikuinen."

Käytöksessä huomasin muutoksia lähinnä lenkeillä. En itse koskaan kysy, saako koirani tulla tervehtimään vastaantulijaa ja hänen koiraansa. Biancan kanssa tietysti tilanne on eri, sillä pennun sosiaalistaminen on tärkeää. Mutta silloin tällöin näen vastaantulevan kehonkielestä, että hän haluaisi tulla morjestamaan minua ja koiriani oman koiransa kanssa. Eihän siinä mitään, antaa tulla. Ennen syksyä Onni tervehti aina häntä heiluen toisia ja nuuhki nätisti. Nykyään muutaman sekunnin tervehtimisen jälkeen (tai jos joku urpo omistaja kysymättä päästää koiransa meidän tykö...) Onni rähähtää. On ikään kuin tehtävä heti selväksi, kuka määrää kaapin paikan. Koirapuistoihin ei lähdetä enää oikeastaan ollenkaan, koska siellä on aina yksi kolmesta koirasta, yleensä uros, jonka Onni ottaa silmätikukseen. Tuttujen koirien kanssa Onni tulee edelleen hyvin toimeen. Ja tämä ärhentely on siis erityisesti kohdistunut toisiin uroksiin. 

Olen nyt neuvojen saattamana ottanut käytäntöön mielikuvituksellisen metrin kuplan Onnin ympärille. Toisin sanoen esimerkiksi agilitytreeneissä pyydän, ettei toiset koirat pääsisi metriä lähemmäs Onnia. Tosin onneksi koko treenitilanne on kaikille sama ja jokainen pyrkii välttämään kontakteja toisten koirien kanssa. 

Onni on mulle suunnattoman rakas. Joskus ihan liikutun, kun tuijotan nukkuvaa ja tuhisevaa villakasaa. Toivottavasti olen saanut osoitettua välittämiseni hälle. ♥

Mukavaa alkavaa viikonloppua!

-Jenna

Biancan ensimmäinen metsälenkki ja Onnille lisää protskua

Heippa ja ihanan aurinkoista sunnuntaita Jyväskylästä! Noin kuukausi on tullut vietettyä tässä kaupungissa lähes toimettomana. Bianca tuli onneksi lisäämään jännitystä arkeen noin kaksi viikkoa sitten ja huomenna alkaakin luennot sekä lukuvuoden ensimmäinen kandiseminaari, jännää! Itse aihe kandidaatin tutkielmalle on hiukan avoin. Tai on mulla jo idea mielessä, joka kiinnostaisi, mutta asiasta täytyy keskustella ensin ohjaajan kanssa.

Hyvä ystäväni Helmi pyysin minua ja koiria käymään lauantaina heidän luonaan. Otin kutsun avosylin vastaan, sillä sade päivien jälkeen aurinkoinen sää, metsä ja hyvä seura kuulosti superilta. Hypättiin aamupäivästä Jyväskylän joukkoliikenteen kyytiin. Loppumatka käveltiin ja Bianca sai uusia hajuja ja maisemia. Helmi oli tehnyt superhyvää puolukkapiirasta ja sen kanssa vaniljajäätelöä! Kahvi (Huom. Mocca masterin keittämä) oli sitten se kirsikka kakun päällä. Jutun juurta riitti ja lähdettiin lopuksi vielä metsäpolulle kera kolmen puudelin.

Kuvissa esiintyy punainen toyvillakoira Luna sekä mun kaksikko Onni & Queen B

Mun oli käytävä ennen kotiin menoa vielä Faunataressa hakemassa koirille lisää ruokaa. Helmi ja Luna lähti mukaan. Onnin paino oli saatu nyt ihannetasolle ja se tapahtuikin aika nopeasti reilussa kuukaudessa. Sillähän on tietysti suuri vaikutus kun Onni alkoi syömään viimein kaiken ruuan kerralla, mutta joukkoon olin lisänyt Mush:in Vaisto mustaa, joka sisältää rasvaa reilummin kuin muut Vaisto tuotteet. Onni kuitenkin näyttää olevan helpommin lihoavaa tyyppiä, vaikken sille oikeastaan muita herkkuja anna kuin palkkausnamit ja tätä Vaisto mustaa ei suositella helposti lihoaville, juurikin sen rasvan määrän takia. 

Tilalle oli siis keksittävä jotakin toista Vaistoa, edelleen vihreää pohjana käyttäen. Hetken neuvoteltuani myyjän kanssa, päädyin Vaisto lilaan. Tämä sopii erityisesti niille, jotka tarvitsevat proteiinirikkaan ruokavaihtoehdon esimerkiksi tukemaan lihaksiston terveyttä. Agilityssä ja pidemmillä lenkeillä lihakset pääsevät kovaan työhön ja siksi päädyin tähän vaihtoehtoon.

Biancalle maistuu Mush Vaisto Puppy oikein hyvin! Pentu kasvaa hurjaa vauhtia ja tämä on suunniteltu tukemaan juurikin pennun korkeuskasvua. Nappuloita on myös tarjolla, joita hän käy napsimassa silloin tällöin.

Ja jääkaappiin sulamaan! :)

Mukavaa pyhää ja pian alkavaa uutta viikkoa!

-Jenna

Onnin kanssa kohti uusia haasteita

Moikka! Lupasin palata asiaan keskiviikon tiimoilta. Ilmoittauduin Onnin kanssa Jyväskylän Agility Teamin alkeiskurssille. Kurssille pääsy vaati kuitenkin pienimuotoisen hallittavuustestin. Minä mietin että mitähän siitä tulee. Asiat joita seurattiin oli muun muassa se, miten koira ottaa kontaktin omistajaansa ja miten hyvin tulee paikaltaan omistajan tykö. Paikallaan oloa ollaan harjoiteltu Onnin kanssa hyvin tuloksin. Saan häneen kyllä katsekontaktin, mutta se on ollut paikoitellen haastavaa, jos vastaan tulee toinen koira. Siksi minua vähän hirvitti muiden koirien ohittaminen. Molemmat, sekä luoksetulo että seuraminen sujui kuitenkin loistavasti. Mukana mulla oli treenitaskussa parhaat namit ja paras motivointilelu, joka otetaan esille vain ja ainoastaan harjoittelutilanteissa. 

Olin niin ylpeä mun pienestä villasta. Siitä on kyllä kehkeytymässä upea koira. Silloin reilu vuosi sitten kun etsin itselleni pentua, toivoin, että se olisi leikkisä ja aktiivinen. Sellaisen olen saanut ja tuntuu, että Onnia on helpompi motivoida jopa leluilla kuin nameilla. Onni rakastaa vauhtia ja tekemisen meininkiä. Siksi haaveenani on aina ollut aloittaa aksa tämän pienen miehen kanssa. Ja mikä parasta, siinä saa myös itse omistaja liikuntaa!

Ensi keskiviikkona alkeiskurssi alkaa teoriatunnilla, joka tulee kyllä enemmän kuin tarpeeseen tälläiselle vielä lajista mitään tietämättömälle. Sen jälkeen starttaa neljäntoista kerran treenit keskiviikkoisin. Ihan superia saada jotain jännää tekemistä keskelle viikkoa! Lisäksi kun kymmenen treenikertaa on ohi, pääsee omalla ajallaan treenailemaan helmikuun loppuun saakka. 

On myös ihanaa päästä hiomaan entisestään mun ja Onnin välejä, vaikka ei niissä mitään vikaa ole. Mutta luottamuksen lisääminen ja ylläpitäminen ei koskaan voi olla pahaksi, etenkin kun saman katon alle on muuttanut toinen villainen kaveri. En myöskään malta odottaa niitä tulevia onnistumisen tunteita ja riemua. 

Aksapäivityksiä varmasti tulee lisää, lupaan! Lisäksi postauksia, mitä ruokaa Onni syö pysyäkseen hyvässä kunnossa. 

-Jenna

Uusi tulokas

Heippa! Varmasti moni teistä onkin jo somessa huomannut, että minun ja Onnin seuraksi muutti viikko sitten valkoinen kääpiövillakoira Bianca. Pikkuneiti on kotoisin Kuopiosta ja hänen kokonimensä on White Dotts Bachelorette. Varsin pippurinen mimmi leikeissään. 

Tiesin jo Onnia hankkiessa, että haluan kaksi (villa)koiraa. Uuden pennun hakureissulla ja sitäkin ennen tiesin, että nyt osaan jo jotain pennun alkuvaiheista ja siitä, miten pentu käyttäytyy ja oppii. Villakoirathan ovat erittäin älykkäitä ja oppivaisia. Pikku B osaakin jo istua hienosti. Pelkästään ihmiset eivät poikkea toisistaan esimerkiksi luonteen perusteella, vaan myös koirat ovat yksilöitä. 

Ensimmäinen viikko Biancalla uudessa kodissaan on takana päin. Onnin kotiutumisaikoja muistellen, pieni mies kotiutui ehkä hiukan nopeammin ja jo toinen yö oli huomattavasti helpompi kuin Beellä. Neidin kolme ekaa yötä olivat vähän levottomampia, joskin toinen toistaan parempia. Loppuviikosta yöt nukuttiin jo putkeen (23-06) ja hyväksyttiin se, ettei sängylle ole asiaa vasta kuin oppii itse sinne hyppäämään. Uskon ja luulen, että B:n kohdalla tilanne saattoi olla myös vähän epäreilu, sillä Onni saa nukkua vieressäni. Sohvalle ja sängylle saa tulla, kunhan neidin oma motoriikka siihen kykenee. 

Bianca on omalla tavallaan rohkeampi kuin Onni tutustumaan uusiin ihmisiin ja koiriin, mutta uikutusta ja dramatiikkaa on vähän enemmän. Onni taas oli heti reippaampi liikkuessaan kadulla hihnassa. Bianca puolestaan iskee välillä liinat kiinni, mutta kimityksellä ja kehumisella sekä nameilla saadaan tyttö taas liikkeelle. Molemmat ovat äärettömän sosiaalisia ja kun saavat tervehtiä vastaantulijaa, menee tilapäisesti omat kädet ja koirien hihnat solmuun. 

Ruoka meillä maistuu kummallekin mainiosti. Päivän normi rutiini on jotakuinkin seuraava: herätys, aamupissa/-kakka, ruoka, (minä menen takaisin nukkumaan ja Onni myös), itsekseen touhuamista, unien jatkaminen, ulos, peuhaus, uni, ulos, ruoka... Beellä on pissahätä tähän mennessä ollut aina kun herää ja päikkäreiden jälkeen vien tytön aina ulos. Kun tarpeet tehdään ulos, kehun kovasti. Sisälle kun niitä luonnollisesti vielä tulee, en huomioi. 

Lyhykäisyydessään arki on nyt viikon jälkeen alkanut sujumaan hyvin ja Biancassa on sopeutunut uuteen laumaansa. Onnin kanssa tulevat hyvin toimeen, vaikka koulutustilanteet täytyy varata kourallisella nameja Onnille. Tämä vaatii kärsivällisyyttä ja tähän liittyen minulla ja Onnilla onkin huomenna jännä päivä! Kirjoitan siitä lisää tällä viikolla!

Mukavaa alkanutta viikkoa!

-Jenna

Omasta mielestä kaunis - tavoite saavutettu

Moikka! Mä harkitsin todella pitkään, kirjoitanko tästä aiheesta. Ajattelin kuitenkin, että ehkä tästä edes joku saa ahaa-elämyksen ja saa omatunnolleen täysin uuden perspektiivin. 

Sain noin vuosi sitten ajatuksen, että haen missikisoihin. Ja kuulinkin muutamalta taholta, että olisin loistava ehdokas. Perinteinen, vaalea, hyvän mittainen ja "oikeanlaiset" elämänarvot. Aiettani en sen suuremmin edes lähipiirissäni tuonut esille, sillä halusin että teen asian tiettäväksi vasta kun jotain konkreettista on tapahtunut. Käytiin ottamassa ihanan Hennan kanssa uikkarikuvat lähes kymmenen asteen pakkasessa Saimaan rannalla. Tykättiin otoksista ja meistä esiin kuvissa tuli kaunis luonnollinen ilme, ja kuten ohjeissakin mainittiin, liikaa tälläytymistä tuli välttää. Taittelin siis vain suoristusraudalla hiusten latvat ja kasvoilla ilmettäni korosti ainoastaa meikkivoide, kevyt kulmakynäys ja ripsiväri. Olin jo melkein varma, että voisin päästä jatkoon 50 parhaan joukkoon. Odotukset olivat kuitenkin liian korkeat. Jälkikäteen kun asiaa ajattelee, uskon, ettei hakemukseeni sen kummemmin välttämättä edes perehdytty, sillä minullahan ei ole aikaisempaa kokemusta esimerkiksi mallina työskentelystä. Pettymys valtasi mielen hetkeksi. Koin olevani sopiva henkilö Miss Suomi finalistiksi.

Haaveenani oli tämän kilpilun kautta päästä ennemmin tai myöhemmin vierailemaan ala- ja yläkouluissa, pitämässä kauneusvalistusta noin 5.-9.-luokkalaisille. Ahdistaa ihan oikeasti katsoa, kun nuoret peruskouluikäiset ja lukiolaisetkin vertailevat toisiaan ja koittavat saada itsensä näyttämään paremmalta, keinolla millä hyvänsä. Sopusuhtainen mielletään lihavaksi ja samalla tyrkytetään solisluita esille näyttääkseen mahdollisimman laihalta. Itse en ole koskaan joutunut lihavaksi solvauksen kohteeksi. Tai hetkinen, totesihan pappani kerran, että olen lihava, vaikka silloin harrastin jalkapalloa noin 7-9 kertaa viikossa. Onneksi en siitä ottanut itseeni kun tiesin, ettei asia ole niin. Sen sijaan aknestani olen kuullut ne kuuluisat pitsanaama-eikö sinulla ole varaa mennä kasvohoitoon-kommentit. Tiedostin iho-ongelmani ja äidin ja isänkin kanssa mietittiin kaikki keinot maan ja taivaan väliltä sen parantamiseen. Antibioottien, lääkevoiteiden, kasvohoitojen ja valehtelematta satojen, ehkä jopa tuhannen euron rajaa hipovan kulutuksen jälkeen päädyin itse määrätietoiseti siihen kurinalaiseen lääkkeeseen. 

Tuon roaccutan-kuurin jälkeen ihoni oli ihanan sileä eikä näpyn näppyä missään. Ajattelin, että nyt voisin laittaa sen hakemuksen Suomen suurimpaan kauneuskilpailuun. Olin myös hyvässä kunnossa, 174 cm ja alle 70 kiloa. Mutta, kuten aiemmin jo mainitsin, en tullut valituksi 50 parhaan joukkoon. Hetken tuumasin, ja ajattelin että haen ensi vuonna uudestaan, mutta sitä ennen haen Rauman pitsimissi-kilapiluun hakemaan kokemusta. Tässäkin tie tyssäsi saapuneeseen sähköpostiviestiin "Kiitos hakemuksestanne, mutta...". Sillä samalla sekunnilla tuota viestiä lukiessani kysyin itseltäni: miksi haen näihin kisoihin?

Oliko pohjimmiltaan syynä se, että halusin näyttää kaikille ikävyyksiä suustaan päästäneille, että "Katsokaa mihin minä pystyn!"? 

Heräsin tähän itse ja ajattelin sitä, mitä oma äitini oli sanonut isälleni hakiessani missikisoihin "Miksi pitää näyttää itseään koko kansalle ja asettua vertailun kohteeksi?" Niin, miksi? Tämän jälkeen tajusin, että itsevarma nainen tietää kyllä itse olevansa kaunis ja saavuttavansa tavoitteet ilman, että koko kansan tarvitsee samaan aikaan vertailla sinua muihin. Minulla on omat lempparimissit ja olen ihaillut erityisesti sitä, miten jotkut heistä, viime vuosikymmenien misseistä ovat matkanneet "köyhienmaahan" ja käyneet piristämässä paikallisia. 

En ole todellakaan hylännyt ajatusta siitä (kunhan olen urallani päässyt edes jonkinlaiseen alkuun), että lähden kiertämään kouluja ja keskustelen nuorten kanssa siitä, mikä on kaunista. Ulkoisen kauneuden lisäksi tärkeintä on tietysti se sisäinen kauneus. Ja tulevaisuuden urahaaveeseeni (rehtori) nojaten, haluan edes jollakin tapaa saada kiusaamista minimoitua ja luoda enemmän yhteishenkeä sekä opettajien että oppilaiden kesken. 

Pisteenä i:n päälle laitan alle vielä kuvia, joissa hymyilee mielestäni kaunis, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin olevan nuori nainen, joka sallii itselleen myös niitä herkkupäiviä. Lisäksi haluan kiittää nykyistä poikaystävääni siitä, että hyväksyt minut juuri sellaisena kuin olen ja kuinka tuet sata prosenttisesti kaikissa valinnoissani, joihin tarvitsen toisen apua/mielipidettä, niin koira-, työ- kuin kouluasioissa. ♥

Tässä todistusaineistoa Hennan kanssa otetuista kuvista keskellä Suomen talvea. (c)Henna Astikainen

Rakastakaa itseänne juuri sellaisina kuin olette, älkääkä antako toisten moitteiden vaikuttaa itseenne tai tulla valintojenne tielle. Haalikaa ympärillenne ihmisiä, jotka oikeasti välittävät ja ymmärtävät ja ovat iloisia saavutuksistanne, kateus on turhaa. ♥

-Jenna

Kuivamuonasta raakaruokintaan

Moikka!

Ollaan Onnin kanssa kotiuduttu Jyväskylään ja viimein pääsen aloittamaan postaukseni tästä kuuluistasta aiheesta, etenkin villakoirien parissa...

...nirso koira, mikä päänvaiva. Eikö? Nappuloiden vaihtamista merkistä toiseen, jatkuva neuvojen kyseleminen ja pähkäily koiran ”syömishäiriöstä” sai minut kiinnostumaan raakaruokinnasta. Menin Mushin sivuille ja luin kokemuksia raakaruokinnan aloittaneista. Sekaan mahtui, yllätys yllätys myös villakoiria. Raakaruokinnan aloittaminen on saanut monen sydämeltä kiven tippumaan, myös minun.

Suositeltavaa on, että raakaruokaan totutellaan pikkuhiljaa, mikäli koira ei ole sitä ennen saanut. Täällä siihen erittäin selkeät ja hyvät ohjeet. Onnin kanssa aloitettiin totuttelu kuten ohjeissa kerrotaan. Pikkuhiljaa, aina määrää lisäten. Meillä tosin kävi niin, että Onni söi nappuloiden seasta vain ne parhaat palat, eli lihat. Muutamana ensimmäisenä päivänä Onnilla oli vatsa hiukan löysällä, mutta tasaantui nopeasti. Ulosteen määrä väheni noin kolmanneksen, joka on myös normaalia.

Kolmas viikko pelkällä raakaruualla on ohitse ja en voisi tyytyväisempi olla. Otin kuvia annoksesta postaustani varten ja samalla kuulen takaa kärsimätöntä pilputusta tyylin ”Anna nyt jo sitä ruokaa!”. Onni tulee aina vierelle odottamaan ja seuraamaan tarkasti pullien muussausta.

Sekaan laitan aamuisin muutaman pienen nokareen kylmäpuristettua kookosöljyä ja iltaisin teelusikallisen pellavansiemeniä, noin 15 minuuttia vedessä pehmennettyinä. Kookosöljyllä on vaikutusta muun muassa turkin kuntoon ja sitähän voi käyttää sellaisenaan suoraan turkkiinkin. Pellavansiemenet sisältävät raakaruokinnassa huomioon otettavia kuituja. 

 Itse laitan aina heti annoksen syötyä uuden satsin sulamaan jääkaappiin. Joskus ruoka on otettava sulamaan vielä huoneenlämpöön 30-60 minuuttia ennen saantia.

Meillä Onnin annoksiin kuuluu aamuisin neljä pullaa Vaisto vihreää ja iltaisin kolme Vaisto vihreää ja kaksi Vaisto mustaa pullaa. Lisään mustia pullia pari päivässä annoksiin, sillä ne sisältävät vähän enemmän rasvaa ja Onnin painoa pitäisi vielä nostaa muutama sata grammaa ja tästä Vaisto mustasta saa muun muassa apua siihen. 

On ollut niin huojentavaa huomata, että Onni syö paljon paremmin kuin koskaan aiemmin. Ei ole tarvinnut stressata joka päivä siitä, miksi ruoka ei maistu. Onnin paino on myös noussut reilu 100 grammaa ja (mielestäni) eron tuntee myös kun tunnustelee hänen runkoaan. Aiomme aloittaa Onnin kanssa agilityn ja parempi olisikin, että luiden ja nahan lisäksi löytyisi myös massaa. :)

Ensi viikolla tapahtuukin jänniä, sillä meidän lauma kasvaa uudella tulokkaalla. Valkoinen kääpiövillakoiran pentu muuttaa keskiviikkona. Saapa nähdä, miten nämä kaksi tulevat toimeen. Odotukset ovat erittäin positiiviset, sillä onhan Onni kaikkien kaveri!

Mukavaa keskiviikkoa!

-Jenna